Merkittävä osa roolipelaajista ehdollistuu käyttämään pelivälineenään noppia, ja on helppo ymmärtää, miksi näin on: nopanheitto on helppo, intuitiivinen ja pirullisen toimiva tapa luoda tarinallisia panoksia ja jännitystä. Noppaluvut pelillistävät tarinan tapahtumat helposti ymmärrettävään muotoon. Numeroarvot raamittavat suorituksia selkeään arvoasteikkoon, ja voimakkaat reaktiot alhaisiin tai korkeisiin heittoihin ovatkin lähes poikkeuksetta pelipöydän draaman kaaren huippuja: riemun ja kauhun säväyttävimpiä hetkiä, joissa tarinan sisäiset oletukset menevät uusiksi.
Jonkin verran nopanheiton suosio liittynee vääjäämättä myös tuntumaan ja visuaaliseen ilmeeseen: hyvä noppa on miellyttävä, oikean painoinen esine, joka pyörähtää oikealla tavalla ja näyttää kivalta kädessä tai pelilaatikossa. Vaikka pohjimmiltaan roolipelin tarina tapahtuu ns. ”mielen teatterissa” (eng. theater of mind), ei pidä aliarvioida kauniiden esineiden voimaa tarinankerronnassa ja oikean tunnelman luonnissa. Pelipöydissä kohtaa usein ihmisiä, joilla on spesifin kaltaiset nopat tiettyjen genrejen, pelien tai jopa hahmojen pelaamiseen. Noppa itsessään inhimillistyy tarinankerronnan välineenä ja kehittää omaa persoonaa pelaajien silmissä. Hieman enemmän roolipelaavilla ihmisillä tulee vääjäämättä vastaan tilanteita, joissa jokin hienon setin hienoista nopista on yksinkertaisesti vain kirottu heittämään huonosti ajasta iäisyyteen. Monesti näissä tilanteissa noppa itsessään saattaa olla epätasapainoinen — mutta vähintään yhtä usein kyse on vain valitettavasta sattumasta, joka muuttuu pelaajien silmissä toistuvaksi kaavaksi ja tarkoituksenmukaiseksi narratiiviksi. Oikukas noppa on kuin vaikealla persoonallisuudella varustettu hevonen, jonka satulassa pelaajan täytyy vain yrittää pysyä. 80-luvulla Dungeons & Dragonsiin kohdistunutta saatananpalvontapaniikkia lietsovat olivat nähdäkseni oikeassa siinä, että roolipelaamisesta ei voi täysin riisua pois mystisyyttä ja esoteriaa. Pöydän ääreen kerääntymisessä todella on jonkin muinaisen rituaalin tuntua, ja pöytäroolipelin erottaa nähdäkseni yhteisöllisestä tarinankerronnasta tai vaikkapa improvisaatioteatterista eniten heittäytyminen kohtalon oikuille: nopan luvut saattavat olla tärkeämpiä kuin pelaajien valinnat. Tämän satunnaisuuden tulkitseminen kohtalona tai eräänlaisena toismaailmallisena voimana ei ole mitenkään uusi ilmiö: internet-sanastossa on puhuttu jo iäisyydet videopelien satunnaisuusjärjestelmistä tittelillä Random Number God (”satunnaisten numeroiden jumala”), tai toisinaan humoristisesti RNGesus (RNG + Jesus). Intuitiivisesti saatamme tietää, että noppaluvun satunnaisuus on vain satunnaisuutta, mutta pelatessamme roolipeliä antaudumme jo muutenkin leikille ja mystiikalle — jos on valmis uskomaan toisiin maailmoihin, on valmis myötäelämään noppalukujen määräämää kohtaloa merkityksellisenä ja tarkoituksenmukaisena kertomuksena. Tämä mystiikka mielessä on helppoa ymmärtää, miksi noppien korvaaminen tai täydentäminen tarot-korteilla kasvattaa suosiota indie-roolipelien maailmassa.
Tarot-kortit ovat 1400-luvulla Italiassa kehitetty pelikorttipakka, joka koostuu 78 kortista. 1700-luvulla ranskalainen okkultistinen liike alkoi levittää sanaa niiden historiasta ja merkityksestä, ja kohtalon lukeminen korteista alkoi yleistyä. Vuosisatojen varrella pakka on vanginnut ihmisten mielikuvitusta mitä villeimmillä tavoilla: erään teorian mukaan korttien alkuperä nivoutuu kabbalistiseen perinteeseen, toisen mukaan ne on kehitetty Atlantiksen tai Lemurian salatulla mantereella. Tarot-korttien mystiikka pitää kiehtovalla tavalla pintansa 2020-luvullakin, ja mm. wicca-uskon ja uusnoituuden kaltaiset ilmiöt lisäävät niiden suosiota. Tarot-kortit ovat monille ihmisille hengellisyydestä vieraantuneessa ajassamme astrologian ja horoskooppien kaltainen arkipäiväisen mystiikan lähde. Korttien julistama kohtalo ei välttämättä ole kirjaimellisesti totta, mutta se voi olla totta tunnetasolla. Korttien antamaa viestiä saatetaan käyttää oman ajattelun haastamiseen ja kehittämiseen tai itsetutkiskeluun, sekä tarinoiden kertomiseen. Ei ole siis kovin kummallista, että tarot-kortit ja roolipelaaminen ovat löytäneet toisensa.
Pohjimmiltaan noppien korvaaminen millä tahansa satunnaisuuden muodolla on helppoa: nopanheiton sijasta katsotaan, mitä arvoja, merkityksiä ja kohtaloita kortit tarjoavat. Se, mitä nopista luopumisella menettää, on aiemmin mainitun tuntuman ja henkilökohtaisen suhteen esineeseen. Tilalle tarot-korttipakka antaa loputtomien merkitysten labyrintin, jossa korttien tulkitseminen avaa tarinallisia mahdollisuuksia. Olisi vaikea kuvitella tarkkoihin numeroihin ja pelimekaniikan tulkitsemiseen pohjautuvaa systeemiä kuten Dungeons & Dragons pelattavan tarot -pakalla, mutta kerronnallisemmat järjestelmät kuten Fate tai Powered by the Apocalypse suorastaan kutsuvat tarot-kortteja sekoitettavan kanssaan. Jos tarinaa maalataan muutenkin narratiivisesti leveämmällä pensselillä, numeroiden korvaaminen mystiikalla ja mielikuvituksella onnistuu vaivatta. Tarot-korttien vahvuus tarinallisen pelin pelauttamisessa on sama kuin niiden vahvuus ennustamisessa: kortit on ladattu miljoonilla merkityksillä, jotka kanssakäyvät keskenään kiehtovilla ja inspiroivilla tavoilla. Jokaisella kortilla on merkitys oikein- ja väärinpäin, ja tulkintaoppaita löytyy joka tarpeeseen. Mikään ei myöskään estä tulkitsemasta kortteja enemmän oman intuition mukaan kuin yleisemmin tunnistettujen merkitysten perusteella. Sama kortti saattaa asennosta riippuen tarjota hahmolle säihkyvää menestystä tai spektaakkelimaista tuhoa. Siinä, missä nopanheiton tarkat luvut juurruttavat peliä tiettyihin tosiasioihin, tarot-korttien kaltaiset vapaan tulkinnan järjestelmät mahdollistavat sekä pelinjohtajalle että pelaajille vipuvartta tarinan suunnan ohjaamiseen. Omissa kokeiluissani olen päätynyt tulokseen, että miellyttävimmät lopputulokset löytyvät silloin, kun pelinjohtaja antaa tulkinnalle tietyt ehdot ja raamit, mutta pelaaja itse saa määrittää tarkemmin, mitä kortti lopulta hänelle ja hänen hahmolleen merkitsee. Parhaimmillaan korttien merkitykset pelipöydässä johtavat hyvinkin konkreettisiin paikkoihin: onko mikään herkullisempaa kuin se, että pelaaja kolaroi ajoneuvollaan dramaattisesti käännettyään tarot-kortin Kohtalonpyörä väärinpäin? Mystiikka ruokkii mielikuvitusta, mutta saattaa konkretisoitua tilanteissa hyvinkin kirjaimellisilla ja kohtalokkailla tavoilla.
Peliväline on viesti itsessään. Siinä missä pelaajilla saattaa olla suosikki- tai inhokkinoppia, olen omissa peleissäni havainnut että tarot-kortit ja toisinaan niiden apuna käyttämäni ennustava kasipallo (Magic 8-Ball) herättävät pelaajissa tiettyä mytologista pelkoa ja kunnioitusta. Tämä on varmasti hyvin peliporukkakohtaista, mutta olen nauttinut tavasta, jolla kortit kehystävät valinnat hahmojen ”kohtaloksi”, joka on muuttumaton ja ehdoton. Viimeisimmässä kokeilussani sisällytin klassisemman nopanheiton kyytipojaksi 3 kappaletta pelaajakohtaisia tarot-kortteja, jotka pelaaja voi kääntää sen sijaan, että hyväksyy hahmonsa saaman noppaluvun seuraamukset. Kasipallolla ratkaisimme tasapelitilanteet, jolloin pelaaja pääsee kysymään pallolta yksinkertaisen ”kyllä tai ei” -kysymyksen ratkaistakseen tilanteen. Nopanheiton vaihtaminen tällaisiin ratkaisuihin innostaa pelaajia vaihtelulla ja luo yllättäviä uusia tunnelmia peliin. Tässä esittämäni ideat ovat vain esimerkkejä, ja etenkin itch.ion kaltaiset sivustot ovat kultakaivos kokeellisten pelijärjestelmien löytämiseen.
Mikäli kokonainen tarot-pohjainen pelijärjestelmä tuntuu vaikeasti lähestyttävältä, liian mystilliseltä tai epäkonkreettiselta pelipöydässä, on korteissa ja niiden mystiikassa silti monia hyviä työkaluja myös perinteisemmän noppapelin vetämiseen. Toisinaan havaitsen itse tekeväni pelinjohtajana tarinan kulissien takana valintoja, jotka ovat pelaajille liiankin edullisia. Pelinvetotekniikoita on monia, mutta minulle itselleni on tärkeää säilyttää tarinassa tietty rehellisyys sen suhteen, että pelaajahahmoja vastustavat voimat eivät välttämättä pelaa reilua peliä. Viimeisimmässä Fate-pelissäni sisällytin tarinaan hyvin voimakkaan ja pelottavan vastustajan, jonka toimintaa ohjasivat täysin tarot-kortit ja tilanteessa tekemäni tulkinta kyseisen olennon psykologiasta. Tämä oli oivallinen tapa osallistaa minut pelinjohtajana samanlaiseen kauhuun, joka pelaajia tilanteessa vainosi. Hieman tarkempaa kontrollia omiin tarinoihinsa haikailevat pelinjohtajat pitävät tätä varmasti aivan kauhistuttavana ajatuksena — eräänlaisen hullun rakkikoiran vapauttamisena omien suunnitelmiensa niskaan — mutta omassa pelipöydässäni tämä vapautti minut pelaajien vastaisten epämiellyttävien valintojen tekemisestä ja stressaavan tilanteen helposti luomasta minä vastaan muut -asetelmasta. Minulle on myös elintärkeää pelinjohtajana luoda tilanteita, joissa pystyn itsekin kokemaan jännitystä tarinan tapahtumista. Myös kokonaisia tarinarakenteita voi kehittää käyttäen kortteja inspiraationa. Kolme korttia: alku, keskikohta, loppu. Mitä näet? Minne polut tarinaasi vievät?
Mielikuvituspelien pelaaminen vaatii joka tapauksessa mystiikalle antautumista. Miksipä ei toisinaan kokeilisi antaa sille ohjat? Kortit kertovat, jos niiden antaa kertoa.
Santeri Laasanen
Kirjoittaja on helsinkiläinen roolipeliharrastaja, jota innostavat esoteria, mytologia ja rehdin pösilöt, lempeät ja herttaiset asiat. Hän toimii pelinjohtajana kesällä 2025 ilmestyvässä Mielenteatteri-videosarjassa.
Kuvat: Pixabay
Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia keskiviikkoisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki
LOKI 