Vili Nissinen, live-roolipelaaja ja live-roolipelien järjestäjä kertoo kokemuksistaan tv-sarja The Spiral’sta ja siihen liittyvästä larpista The Artists.

Nyt se sitten on ohi: The Spiral – yhteiseurooppalainen transmediaprojekti, joka yhdisti tv-draamaa, nettipelaamista, larppia, geokätköilyä ja sai tv-katsojat osallistumaan Mutta miten päädyin spiraalin pyörteisiin? Mitä siitä seurasi? Mitä opin, vai opinko mitään? Iso kakku puristettavaksi lyhyeen tekstiin, mutta yritetään.

Jo se miten päädyin mukaan koko projektiin kuulostaa tv-jännärin alulta. Yhtenä toukokuun päivänä 2011 sain facebookissa viestin täysin tuntemattomalta ihmiseltä. Viestissä oli vain linkki videoon ja salasana siihen. Kovin salaperäistä. Tavan ihminen varmaan olisi jättänyt reagoimatta, pelkäsi varmaan viirusta tai muuta ikävyyttä, mutta en minä. Klikkasin linkkiä ja se oli menoa sitten.

Videolla minut vieteltiin mukaan larppiin ja tv-sarjaprojektiin, joka kertoi radikaaleista taiteilijoista. En ihan alkuun ymmärtänyt täysin mikä oli homman idea. Videolla oli kuvattuna squattia ja jotenkin yhdistin kaiken mielessäni cyberpunkkiin. Homma kuulosti aivan liian hyvältä, että jättäisin tämän väliin. Varmuuden vuoksi en kertonut kellekään larppaajakaverille tästä, ettei pääsymahdollisuuteni olisi heikentynyt. Videossa pyydettiin reagoimaan viestiin vain laittamalla vastaussähköpostiin kyllä tai ei.

Sitten ei kuulunut mitään moneen kuukauteen.

Syyskuussa sain lopulta odotetun viestin: olen päässyt mukaan ja lokakuussa pitäisi lähteä reiluksi viikoksi Kööpenhaminaan larppaamaan ja halutessaan osallistumaan TV-sarjan kuvauksiin. Peli ei maksaisi mitään ja kuvauksista saisi palkkaa. Kaikki meni koko ajan paremmaksi. Sitten seurasi se hankala osuus. Larppasimme taiteilijoita ja nyt pitäisi nopeasti luoda uskottava taiteilijapersoona uskottavine teoksineen. Voisi luulla, että kuvataiteilijalle tämä on helppoa, mutta ei. Hahmostani Jimistä ”Slayer of the Idolsista” tuli lopulta minä itse radikalisoituneempana ja vihaisempana.

Larpin teki mielenkiintoiseksi se, että se kuvattiin ja materiaalia mahdollisesti käytettäisiin myöhemmin TV-sarjassa. Tästä johtuen pelityyli on realistinen, jopa HC. Meitä pelaajia kehotettiin tekemään kaikki mahdollisimman realistisesti, jopa oikeasti, koska se näyttäisi kameralla hyvältä. Mielessäni pyöri ajatus Big Brotherin taideversiosta, jossa seurataan taiteilijoiden biletystä ja luomisen tuskaa.

Päätin ottaa pelin seikkailun ja uuden kokemuksen kannalta. Mukana oli muutama suomalainen, mutta ennakolta en tuntenut ketään mukana olevaa. Lähdin siis yksin seikkailuun. Lähtöä edeltävän yönä lopulta sain aikaiseksi performanssin larpin näyttelyosuutta varten. En muista minkään larpin tuottaneen näin paljoa päänvaivaa aiemmin.
Kööpenhaminassa pelkoni haihtuivat ja seikkailut alkoivat. Olin vasta saapunut kaupunkiin, kun minut jo temmattiin mukaan. Mielenkiintoinen tapa nähdä ja kokea kaupunkia: etsiä sieltä todella mielenkiintoisia asioita, mm. häiriintyneen näköisiä vauvanukkeja.

The Artists (larppi-osio) oli ensimmäinen kosketukseni Nordic-skeneen. Ennen peliä meillä oli työpaja-päivä. Tämä oli täysin uutta minulle. Uutta minulle oli myös, että pelin aikana tulisi taukoja. Suomessa olen tottunut pitkissä peleissä siihen, että koko aika pelataan, eikä offata. Mutta pidin työpajatyöskentelystä ennen peliä. Tarkoituksena oli saada meidät luottamaan toisiimme ja toimimaan kuin yhteisö. Työpajailu toi uudenlaista syvyyttä pelaamiseen.

Lopulta alkoi itse larppikin. En mene larppiin sen syvällisemmin tässä, mutta nostan esin muutamia asioita. Oli mielenkiintoista larpata tv-sarjan lavasteissa. Varmaan hienoimmat larppiproppaukset tähän mennessä, mutta tv-lavastuksena oli aika kökköä. Taiteilijana oli hauskaa katsella lavastajan visiota taiteilijaresidenssistä. Pelin aikana osoittautui hyväksi ratkaisuksi tauot. Sai vähän rauhoittua ja miettiä mihin suuntaan hahmo on menossa.

Se että peli kuvattiin ei haitannut pelaamista. Tuntui aivan luonnolliselta, että taiteilijat heiluvat kameroiden kanssa ja seuraavat toistensa tekemisiä. Jännittävää oli myös kaari, kuinka meidän pienestä suomalaistaiteilijoiden ryhmästä alkoi muotoutua kansainvälinen terroristiryhmä Saari-Vatanen ryhmä Baader-Meinhof ryhmän hengessä.

Larppi oli tunnerikas ja sen aikana tuli käytyä koko tunnekirjo laidasta laitaan. Loppubriiffeihin ei käytetty ollenkaan niin paljoa aikaa, kuin alun lämmittelyihin. Siihen olisi voitu panostaa enemmän. Rankan ja tunnepitoisen pelin jälkeen olisi kaivannut muutakin kuin ”hölmöilyä”.

Larpin jälkeiset päivät sujuivat TV-sarjan kuvauksissa. Välillä vain odotimme ja välillä toistimme samaa toimintoa taustalla. Kuvausten jälkeen oli aika palata kotiin. Reaalimaailma iski pahasti kasvoihin. Pahin PLD joka minulla on varmaan koskaan ollut.

Sitten oli taas hiljaista. Solmukohdassa oli pieni eventti ja sen jälkeen siirryimme vähitellen Facebookiin hahmoinemme luomaan taustatarinaa. Kevään ja kesän aikana teimme hahmoissamme retkiä ja materiaalia tulevaa varten.

Elokuussa homma sai sitten uuden käänteen, kun TV-sarja alkoi käynnistyä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen meistä tulikin nakkeja. Kaiken piti olla vapaaehtoista oman jaksamisen ja ehtimisen mukaan, mutta nyt vajaan vuorokauden varoitusajalla saattoi tulla käskyjä, että nämä asiat on nyt hoidettava. Yhteydenpidon ja tiedottamisen ontuessa tämä tuntui hieman kohtuuttomalta. Meillä osallistujillakin on elämämme, työmme ja muut asiat. Ei kukaan voi olettaa meidän niin lyhyellä varoitusajalla tekevän yhtään mitään, varsinkaan jos asenne on meitä kohtaan syyllistävä.

Tässä kohtaan oma kiinnostukseni projektiin lopahti. Nettipeleihin en edes jaksanut lähteä mukaan. Muutto ja yliopiston jatkuminen veivät aikaa. Lontoon matkani aikana ”larppasin” hahmoani ja tein juttuja hänenä. Olin facebookissa ehtimiseni mukaan, jos joku ottaisi yhteyttä, mutta eipä yhteydenottoja tullut.

TV-sarjaa katsoin sekavin tuntein. Tietty tekninen kökköys ärsytti minua, mutta toisaalta tapahtumat tuntuivat henkilökohtaisemmilta, koska olin itse niitä ”elänyt” ja ”tunsin” päähahmot. Ihmettelin myös pientä näkyvyyttä jota sarja Suomessa sai. Ainoa näkyvämpi kampanja oli Yle-Areenan hakkerointi. Muuten en ole olisi sarjaan törmännyt, ellen olisi siinä ollut mukana.

Näin projektin loputtua kyselin muutamalta suomalaisosallistujilta plussia ja miinuksia projektiin liittyen. Tässä niitä koottuina:
+ Projektin aikana tutustui erilaisista taustoista ja eri maista tuleviin larppaajiin
+ Projektin kautta eurooppalaiset näki yhtenäisenä kansana.
+ Vain ”parhaista parhaat” otettiin mukaan projektiin. Tai ne hulluimmat.
+ Tunnelman ja yhteisön luonti larpissa
+ Larpin järjestelyt
+ Rakkaus (katu)taiteeseen heräsi
+ Kansainvälisen tuotantoyhtiö ja mahdollistavat asioita: ilmainen peli, ilmaiset ruuat ja juomat…

– Larpin jälkeiset toiminnat
– Huono yhteydenpito ja informaatio kulku
– Viime hetken juoksutukset tv-sarjan tiimoilta

Mitä tästä sitten voi oppia? Tulevaisuudessa pelisäännöt pitäisi olla heti alusta asti selvillä: mitä me osallistujina saamme ja mitä meiltä vastaavasti odotetaan. Nyt lähdimme mukaan larppiin ja tv-sarjan kuvauksiin, emme 24/7 sätkynukeiksi. The Spiral oli ensimmäinen iso transmedia-projekti ja käytänteet varmasti hakevat vielä muotoaan ja kehittyvät.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että lähdin mukaan. Tutustuin uusiin ihmisiin ja pääsin tekemään asioita, joita tuskin muuten olisin päässyt tekemään. Myös kansainvälisen tv-produktion tekemisen seuraaminen ja mukaan pääsy oli arvokas kokemus.

Ja lopuksi se ehkä tärkein oppi. Duwel toimii parhaiten suhteessa 50% Duwelia, 50% vettä. Silloin siitä tulee ruotsalaista olutta 😉

– Vili Nissinen

The Spiralin kotisivut: http://www.thespiral.eu/

The Spiralin traileri YouTubessa: http://youtu.be/msImSvsrQkI

—

Keskustelu aiheesta pelilaudalla – http://pelilauta.fi/index.php/topic,899.msg12597.html#msg12597