Peikonmorsian II: Peikkoja ja ristiinpelaamista rautakaudella

Peikonmorsian II: Jäljet pelattiin 12.10. Helsingin Pukkisaaressa. Jo pelkästään Pukkisaari on mennyttä aikaa suosivalle larppaajalle matkailunähtävyys jo itsessään: pelipaikka on rakennettu muistuttamaan rautakautista kauppapaikkaa ja rakennusten ja miljöön tunnelma ohjaa suoraan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan. Kyse ei ole myöskään pelkästä tunnelmallisuudesta. Ikkunalasittomat pirtit sopivat mainiosti sellaiseen juonitteluun, jossa väärät ihmiset kuulevat suunnitelmat sopivasta pelkästään olemalla tarpeeksi lähellä akkunaa.

Pienempi noita

Pienempi noita

Kampanjan taustalla on käsittääkseni ajatus seurata peikkoheimon ja suomalaisten välisiä kohtaamisia ja yhteyttä. Peikkojen malli oli lähinnä peräisin Petri Hiltusen sarjakuvasta Ontot kukkulat. Peikot ovat villejä, eläimellisiä, julmetun pitkäikäisiä ja terävähampaisia tummakulmia, joka herättävät ihmisissä levottomuutta tai silkkaa pelkoa. Perusasetelma pelille oli siis hyvinkin klassinen ryhmien kohtaaminen, kun lappalaiset, lantalaiset ja peikot osuvat samalle saarelle kekrijuhlan aikaan.

Vaikka peikkojen ja viikinkiajan sekoittaminen Pukkisaaressa oli minulle jo riittävä koukku yrittää päästä mukaan peliin, pelinjohto herätti niinikään luottamusta. Ketju Sahramaa-Kalli-Erkinjuntti-Hynninen-Neuvonen-Niemi-Seppänen todisti pelissä olevansa huipputasoa mitä tulee larpintoteuttamiseen. Käytännön työssä tämä näkyi esimerkiksi yksityiskohtaisina proppeina, kaunokirjallisena hahmona ja pelimaailmaan soveltuvana mutta silti herkullisena ruokatarjoiluna. Aikataulut pitivät, peli oli kestoltaan riittävän lyhyt ja tapahtumat eskaloituivat ja vauhti koveni loppua kohden.

Pelin erikoisin uutuus omalla kohdallani oli kumminkin crossplay. Jokusen kerran aikaisemmin on tullut pelattua larpeissa, joissa sukupuoliroolituksen ovat pelaajan ja hahmon kohdalla menneet ristiin. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kyseinen tehokeino osui omalle pelihahmolleni. Lappalaisnoitani oli näitä sukupuoltaan vaihtaneita samaaneja, jotka muuttavat tosimaailman sukupuolensa henkioppaansa kaltaiseksi.

Pelissä oli sikäli onnistuttu saavuttamaan roolipelillistä seikkailuhenkeä, ettei pelaajia roolitettu hahmoiksi tiukasti heidän ominaisuuksiensa mukaan. Tämä voi jonkun ravistella jonkun pelaajan illuusiota, mutta kun toisaalta proppaamisen suhteen pelaajat olivat nähneet valtavasti vaivaa ja ympäristö oli suorastaan elokuvamaisen uskottava, toimi tehty valinta monella tavalla. Tämä tietysti myös avasi mahdollisuuksia revitellä sellaisessa roolissa, johon yleensä pääsee vain pöytäpeleissä. Larppi on kuitenkin mielestäni parhaimmillaan lähempänä draamaa kuin dokumenttia. Mukana oli esimerkiksi kaksi naispelaajan ohjastamaa mieleenpainuvaa mieshahmoa: sekä soturiksi kasvava keltanokka että limainen äijä saivat tuoreet tulkinnat.

Minkälaista oli sitten pelata miehenä naishahmoa? Jalat olivat maitohapoilla ja kipeät vielä koko seuraavan päivän: pelkkä pitkässä hameessa köpöttely, viikinkiaikaisten (= tontunkorkuisten) kynnysten ylittäminen ja liukkaiden lehtien varominen sileillä rantakallioilla oli ensimmäiset tunnit lähinnä tuskaa. Asiaa ei helpottanut pienimmässäkään määrin epämääräinen pelko siitä, että pysyväthän vaatteet riittävästi päällä ja vieraat miesjoukot tuntuivat heti aivan eri tavalla uhkaavilta, etenkin kun maailman pohja on väkivaltainen ja itsellä on varusteena puulusikka ja toisilla käsillä tappavia kirveitä ja miekkoja. Hahmoon solahtaminen oli niinikään hankalampaa kuin aikoihin, mutta jälleen mystisen uskottava peliympäristö ja muiden pelaajien tyyni pelitaito auttoivat selviytymään ja löytämään roolin. Pelin edetessä tarina kaappasikin sitten jo vallan ja kyse ei ollut enää minusta tai roolista, vaan heimon selviytymisestä, menneisyyden haamun palaamisesta ja lasten kohtalosta.

Mitä tulee muuhun kuin konkreettiseen tuskaan ja vaivaan, niin pelikokemuksena Peikonmorsian II avasi minulle näkemyksen sellaisen äitiroolin pelaamiseen, mitä ei ole millekään mieshahmolle tähän mennessä tarjoutunut. Siis asetelma, jossa ei voikaan kulkea omia polkujaan, vaan saa sydän syrjällään seurata lähisuvun ongelmia ja yrittää pitää lapset poissa ongelmista. Toisaalta jo yhden pelin jälkeen oli huomattavasti helpompi hahmottaa, miten helposti historiallinen asetelma lähtisi painostamaan naisia tylsempiin rooleihin, samalla kun mieshahmoista muovautuu helpommin tarinan tärkeimpiä konnia ja sankareita.

Väkevimpänä pelistä jäi mieleen kuitenkin Lemminkäisen äiti –henkinen kohtaus, jossa tytärpuoli sai samaaninäyn ja retkahti pöpelikköön hokemaan väkisanoja. Siinä sitten totesin, etteivät taikani tepsi tähän vaivaan, mutta kun Hiidensaaren taikaseppä kävi lukemaan omia lukujaan, niin johan paikalle lensi syksyn viimeinen kohmeloinen ampiainen tuomaan ihmeparannusta ylhäältä kuin Kalevalassa ikään:

Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä;
jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli.

Peikonmorsiamen kolmas osa, Kaikuja, pelataan joulukuun 14. päivä. Kun sarjan ensimmäinen peli sijoittui kivikauteen ja toinen rauta-aikaan, on (toistaiseksi) viimeisessä pelissä polttopisteessä teollistuva ja kansallisromanttinen 1800-luvun maalaisidylli. Peliin saattaa jopa mahtua pelaajia, sillä ilmoittautuminen kuulemma aukeaa lähipäivinä.


Artikkelin Lokille kirjoitti Kuusikeiju