On vaikea kuvitella, että Praedor kaipaisi suomalaisille lukijoille erityistä esittelyä. Niille, jotka kaipaavat kerrottakoon lyhyesti, että Praedor on Petri Hiltusen luoma sarjakuva, jonka perustalle Ville Vuorela on luonut samannimisen roolipelin. Roolipelinä Praedor näki ensimmäisen kerran valon vuonna 2000. Nyt, 16 vuotta myöhemmin, on siihen saatu ensimmäinen lisäosa, Salaisuuksien Kirja.

Praedorissa suurin osa maailmasta on tuhoutunut maagisen kataklysmin seurauksena satoja vuosia sitten. Ihmiskunnan asuinalueeksi on vakiintunut ympyrän muotoinen ja elinvoimainen kaistale maata, joka kantaa nimeä Jaconia, ja jota valtaisa rauniokaupunki Borvaria ympäröi joka puolelta.

Borvaria on villin magian korruptoima valtaisa surmanloukku, jota asuttavat nimettömiksi olennoiksi kutsutut erilaiset hirviöt ja mutantit. Mikäli retkeltä tuohon maahan ikinä palaa, voi uhkarohkea seikkailija tuoda mukanaan satumaisia menneen aikakauden aarteita, ja tarpeeksi kultaa varmistaakseen lokoisan loppuelämän. Kuinka ollakaan, Praedorin keskiössä ovat praedorit – uhkarohkeat seikkailijat, palkkamiekat ja elämän kolhimat piruparat, jotka ovat päättäneet hankkia elantonsa Borvarian vaaroja uhmaten. 

 

 

Pituudeltaan Salaisuuksien Kirja (myöh. Kirja) on 73 sivua, sisältäen osiot liittyen uskontoihin, demoneihin ja kuolevaisten ihmisten omiin taitoihin. Pelinjohtajille Kirja tarjoilee ennen kaikkea uusia tapoja ajatella ja käyttää hyväkseen Praedorin mekaniikkaa. Saamme uutta mekaniikkaa uskontoihin liittyen, laajennettuja taitojen sovellutuksia sekä uutta näkökulmaa Praedorin kenties vaarallisimpaan hirviötyyppiin, eli demoneihin ja näiden ominaisuuksiin. Lisäosana Salaisuuksien Kirja onkin siis uutta mekaniikkaa ja hahmojen erikoiskikkoja esittelevä teos. Jaconiasta se ei esittele uutta tietoa yhtään sen enempää kuin on tarpeen uusien taitojen oikeutuksen luomiseksi.

Ensimmäinen osa Kirjassa käsittelee uskontoja, tarkemmin sanottuna näiden salaisia palvontamenoja, riittejä. Vanhastaan tiedämme Jaconian uskonnoista ja uskonnollisuudesta, että uskonnot syntyivät velhokuninkaiden ajalla. Tuolloin nuo mittaamattoman voimakkaat kuolemattomat olennot johtivat maailmaa ja i
hmiset palvelivat heidän orjinaan, työvoimanaan ja ajoittaisena sirkushuvinaan valtaisilla gladiaattoriareenoilla. Tiedämme myös, että lähes kaikki Jaconian asukkaat ovat enemmän tai vähemmän uskonnollisia, jopa ateistit tunnustavat yleisesti edes Kuolleen Jumalan oppeja.

Salaisuuksien Kirja esittelee Kaksoisäidin, Artanten ja Tiramanin uskovaisille suunnattuja salaisia riittejä ja rituaaleja, joita suorittamalla seikkailijat voivat saada väliaikaisesti merkittäviä etuja omiin kykyihinsä. Rituaalien vaikutukset on tottakai teemoitettu. Kuninkaiden Jumalan, Artanten, repertuaarista löytyy riittejä, joilla seikkailija voi vaikuttaa pätevämmältä ja luotettavammalta johtajalta. Tiramanin palvojien rituaaleissa puolestaan rukoillaan ja vastaanotetaan Lintujen Pyhän Isän suojelusta taudeilta ja viilennettään kuumia tunteita.

Näiden riittien tai rituaalien oppiminen vertautuu mekaanisesti melko lähelle taitojen kehittämistä opettajan ohjauksessa, siihen tarvitaan siis kokemuspisteitä ja aikaa. Kaikkien rituaalien oppimiselle on myös ylimääräinen vaatimus: seikkailijan täyttyy täyttää ”tosiuskovan” määritelmä. Vaatimukset jätetään varsin löyhiksi, sillä Praedor ei sisällä varsinaisesti mitään mekanismia uskon mittaamiseen.

Käytännössä seikkailija voi todella uskoa jumaluuksiin esimerkiksi haitalla ”uskovainen”, tai roolipelillisillä näytteillä pelinjohtajan vakuuttamalla. Ensivakutelmani uskovaisuuden vaatimuksesta oli, että kyseessä on varsin teennäinen rajoite. Sekä Petri Hiltunen että Ville Vuorela ovat maininneet, että näissä riiteissä ja rituaaleissa ei ole kyse mistään jumalaisesta väliintulosta, vaan puhtaasta itsesuggestiosta. Toisin sanoen, rukoileva ihminen saa niin voimakkaan plasebovaikutteen omista touhuistaan, että saa siitä jopa pelimekaanista hyötyä. Onkin järkeenkäypää että vain ihminen, joka todella uskoo siihen tahoon jolta apua rukoilee, voi saada itsensä uskomaan apua myös saaneensa.

Salaisuuksien Kirjahan alkaa siis loistavasti! Uskontoja tuodaan merkittävästi suuremmaksi osaksi seikkailevan praedorin arkea, jolle mekaanisesti ajatellen niin Tiramanista kuin Artantestakaan ei ole aiemmin ollut mitään iloa. On helppo uskoa, että uusien sääntöjen myötä osa pelaajista haluaisi tuoda uskonnollisuutta suuremmaksi osaksi hahmoaan tavalla tai toisella, jolloin myös pelinjohtajalla on perusteltu syy tuoda uskontoja suuremmaksi osaksi peliä.

Tässä piilee ongelma, sillä Salaisuuksien Kirja ei tarjoa mitään uutta tietoa yhdenkään uskonnon luonteesta. Ei uusia uskon teesejä, suurmiehiä, marttyyreita, tärkeitä lokaatioita, taikka juhlapyhiä. Yleisesti kirjassa todetaan, että uskontoihin kylläkin kuuluu juhlapäiviä – satunnainen määrä suurempia juhlia vuodenaikaa kohden, ja lisäksi seremonioita liittyen kuunkiertoon ja satokauden vaiheisiin. Itselleni lukijana tästä tulee olo, että oikeasti asialle ei juuri ole ajatuksia uhrattu.

On järkeenkäypää, että Jaconian käytännönläheiselle kansalle myös uskonto on käytännönläheistä, mutta samalla on myös täysin uskomatonta ettei jokaisella uskonnolla olisi omia pyhiä päiviään, joita muut uskontokunnat eivät noudata. Sellaisia ei tietenkään ole poissuljettu, vastuu niiden kehittämisestä vain on sysätty pelinjohtajille ja peliporukoille. Saattaa toki olla niin, että kaanoniin ei vain saatu kiinnitettyä sopivia juhlapäiviä edes Artanten kirkolle.  Mutta niin tai näin, kun ainoa lisätieto uskonnoista on näinkin geneerinen, voidaan mielestäni perustellusti kysyä, palveleeko se mitään tarkoitusta.

Uskonnollisten riittien jälkeen Salaisuuksien Kirjassa siirrytään synkempiin salaisuuksiin. Vuorossa on osio, joka käsittelee demoneita ja näiden – katsantokannasta riippuen – orjia tai palvelijoita, noitia. Saamme tietää, että demonin on mahdollista väkivaltaisen possession lisäksi myös riivata myöntyväinen uhri, joka suorittaa sopivan riitin demonin mielenkiinnon houkuttelemiseksi.

Sekä peruskirja että Salaisuuksien Kirja käyttää termiä riivaus, joskin peruskirjassa se tarkoittaa aiemmin mainittua väkivaltaista ja isännälle fataalia ruumiin valtausta, kun taas Salaisuuksien Kirjassa selviää, että riivauksesta voi myös säilyä hengissä. Riivatun noidan kautta demoni kykenee toimimaan oman tahtonsa mukaan ja käyttämään kykyjään vapaasti. Noita ei riivauksesta herättyään muista tapahtumista mitään selkeää, kenties vain painajaismaisia välähdyksiä. Luonnollisesti jatkuvalla riivaukselle antautumisella on myös oma hintansa, kuolevainen ei voi altistaa vartaloaan tällä tavoin vieraiden maailmantasojen vaikutuksille ja selvitä siitä loputtomiin ilman seuraamuksia.

Noidat ovat tietenkin uusi ja mielenkiintoinen tiedonjyvä Jaconian monimuotoisesta maailmasta, mutta myöskään demoneita itseään ei ole unohdettu. Onkin ehdottoman hyvä asia, että saamme enemmän sekä tarkempaa tietoa siitä, miten voimakkaita demonit tosiasiassa ovatkaan. Pelinjohtajat saavat Salaisuuksien Kirjan myötä raamit demonien voimien kehittämiselle ja voimakkuuden mittaamiselle. Myös esimerkkidemoneita esitellään erittäin runsaasti.

Jos uskontojen osio ei paljastanut juurikaan uutta tietoa Jaconiasta, demoneja käsittelevä osa sen sijaan vahvasti viittaa useampaankin uuteen tietoon, ainakin Praedorista maailmankaikkeutena. Se tuo mukanaan myös runsaasti kysymyksiä, joista ensimmäisenä voitaneen käsitellä noitiin liittyvät. Tiedämme jo, että Jaconiassa toimii demonikultteja, ja nyt ainakin osan johtoon on helppo ajatella noidan tai noitien kautta toimiva demoni.

Täten olisi mielestäni ollut paikallaan käsitellä kuinka tavanomaisia demonikultit oikeastaan ovat. Salaisuuksien Kirja ohittaa tämän kokonaan ja puhuu noitien ympärille syntyneistä noitakulteista. Kyseessä voi toki olla termin harhakäyttö, mutta jos ei, mikä on näiden ero demonikultteihin, ja kuinka yleisiä noitakultit sitten ovat? Entä onko noita ainoa sellainen olento, joka voi tulla demonin riivaamaksi menettämättä sieluaan ja mieltään, kuten tiedämme normaalisti riivauksessa käyvän?

Peruskirjassa mainitaan myös demoneita vähä-älyisemmät, maailmantasojen välejä asuttavat tyhjyyden olennot, ulkomuodoltaan kammottavat ja tematiikaltaan demoneita muistuttavat otukset, jotka vailla suurempaa päämäärää saapuvat maailmaan milloin minkäkin voiman kutsumina ja aiheuttavat tuhoa ja hävitystä ympärillään. Näistä otuksista emme Salaisuuksien Kirjassakaan saa tietää mitään lisää. Kun meillä jo on nimettömät olennot, moninaisilla eri mutaatioilla varustetut älyttömät ihmiskuoret, sekä älykkäät ja taikavoimissaan loputtoman erilaiset demonit, minkä tarpeen nämä tyhjyyden olennot täyttävät?

Viimeisenä osuutena tarjotaan herkkua erityisesti niille roolipelaajille, jotka nauttivat päästessään valitsemaan hahmoilleenmuniikkeja erityistaitoja. Kirjan viimeinen osio on omistettu Mestarien Salaisuuksille — eri taitojen erityisille sovellutuksille, jotka antavat huomattavan edun osaajalleen.

Näille kyvyille onkin jo peruskirjassa esitelty vaivihkaa oikeutusta. Taistelusääntöjen ohessa mainitaan miten mestaritason miekkamiehen ominaishyökkäys on ensin riisua vastustajansa aseista ja sitten tappaa, mikäli tämä ei ymmärrä antautua. Mestarien salaisuudet ovat siis hienoja erikoishyökkäyksiä tai ylimääräisiä, taitoon sidonnaisia etuja. Seikkailija voi oppia näitä, kun taito ja sopiva ominaisuus ovat vähintään tasolla 16, ja jostain löytyy suostuvainen opettaja.

Salaisuudet ovat ilahduttavan monimuotoisia. Jotkut antavat nopan verran helpomman taitoheiton, toiset  mahdollistavat täysin uuden tavan käyttää taitoa tai nostavat taidon hyödyllisyyden ylärajoja. Joidenkin salaisuuksien mekaniikka aiheuttaa sääntöjen tulkitsemista. Esimerkiksi Nuolimyrsky antaa seikkailijan ampua kaarijousella kahdesti, mutta epäselväksi jää, täytyykö toiseen hyökkäykseen ottaa ylimääräinen noppa toisesta toiminnosta.

Edellinen kysymys on muuten esitetty Praedorin Facebook-sivulla, ja vastaus siihen on kyllä. Ryhmään alettiin koostaa pian kirjan julkaisun jälkeen listaa, johon lisättiin lukijoiden löytämiä virheitä ja vastattiin kysymyksiin, sekä opastettiin sääntöjen tulkinnassa. Tästä on nostettava hattua Praedor-yhteisölle.

Mestareiden salaisuuksista ei ole juuri moitittavaa, mutta niitä lukiessa toiveita kyllä heräsi. Olisi hienoa saada jonkinlaiset suuntaviivat omien salaisuuksien kehittämiselle, jotta omat tuotokset eivät olisi aivan kohtuuttoman erilaisia verrattuna kirjan esittelemiin salaisuuksiin.

Lisämateriaalia Praedoriin on odotettu vuosia ja taas vuosia. Sillä odotustaakalla mikään teos ei välttämättä voi lunastaa kaikkia siihen ladattuja odotuksia. Itsessäänkin varsin ansiokasta teosta toisaalta tukee ajallisesti hyvin samaan aikaan ilmestynyt uusi Praedor sarjakuva-albumi, sekä ensimmäinen täyspitkä Praedor-romaani. Kenties tästä syystä olisi voinut häiritä enemmänkin, että Salaisuuksien Kirjan uusia elementtejä on tarkasteltu hyvin vahvasti mekaanisesta näkökulmasta ja varsin niukasti siitä perspektiivistä, miten ne oikeasti vaikuttavat itse maailmaan ja tavan ihmisen ajatteluun.

Samalla Salaisuuksien Kirjan mekaniikkakeskeisyys osoittaa, miten vankka käsitys Vuorelalla on Praedorin mekaniikasta ja maailmasta, jota sillä pyritään mallintamaan. Säännöt tuntuvat johdonmukaisilta, eikä mikään sääntö tai mekaniikka tunnu olevan tyhjän päälle rakennettu.

Salaisuuksien Kirja saakin tältä innokkaalta Jaconian tutkijalta vahvan hankintasuosituksen, jos väläys uskonnollisten fanaatikkojen harjoittamaan itsesuggestioon, demoneille sielunsa myyneiden noitien ahdinkoon ja kuolevaisten mestarien legendaarisiin taitoihin kiinnostavat.

Lopultahan on niin, että mikä Salaisuuksien Kirjassa ei pelinjohtajaa miellytä, ei voi mitenkään väkipakolla tulla osaksi sen pelinjohtajan Jaconiaa. Silti uudet ajatukset eivät ikinä ole pahitteeksi.

Annettakoon arvosana 4/5 erinomaisesta uudesta sisällöstä, joka olisi kaivannut tuekseen rutkasti enemmän taustatarinaa.

---

Artikkelin kirjoittanut Sami Lunnamo, toimittanut Vera Schneider