Loppubriiffi – muistakaa puhua vain kaksi(kymmentä) minuuttia per nassukka!

”Miten saatoit jättää tämän kertomatta vuosiksi?”
”En kai ollut valmis.”
”…”

”PEEEEEEELII MHYOOOOOOOOHIIIIIIIIII ÄÖÄÖÄÖÄÖÄÖÖÖÖ!”
”Joo peli ohiiiiii! Hooooould! Ähööööö!”

”No niin ryhdistäytykää ja ryhmittäytykää tuohon 30hlö vetävään saliin kaikki 60 pelaajaa. Loppubriiffin alkuun viisi minuuttia!”
”Täh?”

 

Onko tuttua? Onko tuttua, mitä häh? Sitä on juuri pelannut ties kuinka kauan, kuudesta tunnista jopa ehkä moneen päivään. Suomalaisen larppaajan on ainakin vertaispalautteen perusteella upottava sinne larpin immersioon kuin Joukahainen aapasuohon. Ja sitten ilmeisesti sieltä on singahdettava tuhannen tulisen auringonsäteen nopeudella pois kun loppubriiffi alkaa. Ja sitten muuten TEPRIIFFATAAN.

Allekirjoittanut kuuluu siihen kastiin joka mielellään  mäyhystelee peliä, kertailee parin mukavan uuden tuttavuuden tai lähikontaktien kanssa hyviä hetkiä saunan lauteilla tai kuka missäkin, vaikka pelipaikan keittiön lattialla. Sosiaalisessa mediassa seuraavana päivänä. Viikon päästä jossain. Miten ikinä. Siksi perinteinen loppubrief on suurinpiirtein saman luokan kidutusta kuin se kohtaus Ace Venturassa missä sankarhahmo itse riipii sitä porsliinilautasta niillä aterimilla. Skriibs skrääbs!

Asetelma on kuin pyhäkoulusta tai urheilijan haastattelusta.

”Nyt vuorotellen sitten sanotte nopeasti ne samat korulauseet ja sitten nopeasti (hermostunut naurahdus) pelin huippukohdat. Ei saa puhua yli paria minuuttia. Ja ei saa keskeyttää!”

Katselen ympärilleni. Pelissä on 55 pelaajaa. Voi perse. Jos, ja vain jos, kaikki puhuvat 2 minuuttia, tässä istutaan jopa humanistin matikalla 110 minuuttia. Ja hahaa, ei vaineskaan! Ei tietenkään puhuta vain kahta minuuttia. Sissus, täällä ollaan aamukahteen. Pelkkä ajatus siitä pönötyksestä saa himoitsemaan reppuni pohjalle hilloamaani kahta saunaolutta kaihoisin toivein että olisin ottanut koko tolpan mukaan, jos olisin arvannut tämän.

”No siis hei kiitokset pelistä kiitoskeittiöhenkilökunnalletaputapu JA SITTEN päästään oikeaan asiaan, eli MUN HAHMO ja PARAS kohtahan oli siis hei kun oltiin siinä majatalon nurkalla ja sitten se lohikäärme niinku räjähti ja mä sanoin…”

Jo tässä kohtaa silmäni haeskelevat keittiön pöydällä olevaa juustoraastinta. Ehkä saisin mennä jo muualle, jos höyläisin itseltäni korvan irti. Esimerkiksi saunaan tai vaikka ihan pois vaan kitoooos? Ja sitten on aina Se Uuvatti. Se Uuvatti puhuu ainakin 10 minuuttia. Asiasta josta tajuaa nurkassa käsiään yhteen hierovan hahmokirjoittajan lisäksi ehkä kolme pelaajaa.

Ei siinä. Oli hieno peli. Mahtavaa, hemmetin hyvä että sai harrastukselta sitä mitä tuli hakemaan. Mutta ei minua pakoteta lätkämatsienkaan jälkeen katsomaan televisiosta sitä kuinka 19-vuotiaat miehenalut hehkuttavat tiimin kiekkotyöskentelyä ja Just Sitä Laukausta. Ei, en väheksy sitä että se oli hemmetin tiukka matsi ja oli älyttömän hauskaa, mutta pakkoko sitä on itse istua siinä kuin halko laarissa ja kuunnella kun oma panos tuohon asiaan on aika nolla, todennäköisesti.

Toisekseen, en itse ole neljä minuuttia pelin päättymisen jälkeen valmis siihen hiton piirileikkiin. Jos olen pelannut oikein diipin ja tunnerikkaan pelin, en halua että joku pärpättää siinä kun yritän vielä prosessoida että mitäs häh ja totta en olekaan enää hahmossa. Ja jos peli oli itselle pettymys, niin hehkutusmonologin kuuntelun sijaan matkustaisin mieluummin pelipaikalta kotiin peräkoukkuun nailonköydellä sidottuna, kuulokkeet korvilla ja pelkkää Kari Peitsamoa kuunnellen.

 

Luulin jo että tästä päästiin. Toisaalta niin luultiin että rokotteilla päästiin taudeistakin. Hähää, väärässä olitte. Vetoankin jokaiseen harrastajaan: älkää tuoko tätä kammottavaa vesikidutuksen rinnastetta takaisin! Itsekin syyllistyin siihen kerran hurjilla nuorilla päivilläni peliä järjestäessä, tajusin virheeni, luin kymmenen Isämeitää ja tein 30 punnerrusta. Nyt olen valaistunut. Ja pahoillani.

Pelin kirjoittajien iso kiitos on pelaajien kanssa keskustelu, parhaiden hetkien kuuntelu ja hyvän debriefin lukeminen. Pelin jälkeen ilmestyneet hyvät kuvat sosiaalisessa mediassa, joissa pelaajat vielä muistelevat. Kiitokset. Hyvät afterpartyt. Kanssaharrastajien vilpitön kiitollisuus pelistä. Ilo siitä että sai nähdä oman vision muuttuvan todeksi ja pelaajien tavat tulkita hahmoja. Yhteinen kokemus, mahtava meininki, hienot ihmiset ja onnistumisen tunne.

Mutta se loppubriefpönötysistunto. Se on kiirastulen kolmas huone kaikille muille kuin niille muutamalle. Ja tietty Sille Uuvatille joka puhuisi vaikka sille laittaisi sukan suuhun. ”Grmph grmph hahmoni mmph.” Internetkin tietää, että Vain GMsi jaksaa kuunnella Just Sun Hahmosta tunnin puheen ilman hillitöntä himoa leikata omaa päätään irti puutarhasaksilla. (Toimituksen huomautus: Ei se GM myöskään aina jaksa)

Kirjoittaja on pelinjärjestäjä ja larppaaja, joka hipsii saunaan piiloon tätä rituaalia suorastaan hiljaa, hiljaa hiipien, Kaardemumman yössä. Rakettivauhtia.

 

22641815_10155438389963551_199332828_o

Toimitus ei kestä muistoja 15 vuoden takaisista debrief-käytännöistä.


Tekstin kirjoittanut: Ville-Eemeli Miettinen, toimittanut Lokin toimitus

 

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s