Vuosi sitten ilmestyi Salaisuuksien Kirja, Jaconian uskontoihin tarkemmin porautuva lisäosa, joka esitteli meille roppakaupalla uutta mekaniikkaa, pääasiassa liittyen Jaconian eri uskontojen harjoittamiin rituaaleihin. Saimme kuitenkin myös uutta tietoa ja laajennusta demoneihin, täysin uutena konseptina noidat, sekä olemassaolevaa mekaniikkaa venyttäviä ja muuntavia mestarien salaisuuksia, joilla taitoihin saadaan hieman vaihtelevuutta.

Tätä moninaisuuden kavalkadia vasten tuntuu alkuun hivenen omituiselta, että Kirottu Kirja, Ropeconissa 2017 julkaistu uusin Praedorin lisäosa, keskittyy vain yhteen asiaan, Borvariaan ja kirottuun maahan. Vuorela itse kutsuu Kirottua Kirjaa sääntökirjaksi, joka nostaa Praedorin versionumeroon 1.2, ja olen itse valmis allekirjoittamaan tämän. Enää on vaikea kuvitella, että ilman tätä kirjaa seikkailut Borvarian puolella tuntuvat miltään.

Mutta aloitetaan alusta. Jonkin rohkeuden siivittämänä Kirottu Kirja (myöh. Kirja) on painettu kovakantisena teoksena ja sen paperi on sileäpintaista raskasta kiiltopaperia, jolle varmaan on olemassa jokin kuvaavampi alan termi. Käsittääkseni tämä on ainoa roolipeliperheen tuotos, joka on saanut osakseen näin korkealaatuisen ensijulkaisun. Pituudeltaan Kirja on 91 sivua, eli edeltäjänsä kanssa hyvinkin linjassa pituudeltaan. Kuvitus lainaa voimakkaasti Hiltusen teoksista, mutta Marko Laineen kuvitustakin on ripoteltu mukavasti joukkoon. Kirotun Kirjan kuvitus ei kuitenkaan mielestäni ole aivan Salaisuuksien Kirjan tai alkuperäisen sääntökirjan tasoa, Borvarian otuksia käsittelevää osiota lukuun ottamatta kuvitus onnistuu vain harvoin puhuttelemaan tai tuomaan kirjan käsittelemään aihesisältöön uutta tunnetta tai näkökulmaa.

No entäpä sitten sisältö? Kuten todettu, sen fokus on vain ja ainoastaan Borvaria. Mitä siellä on, millaista eliöstöä siellä on, miten siellä liikutaan, mitä sieltä voi löytää. Kuten Vuorela totesi julkaisutilaisuudessaan, hänelle ja Hiltuselle Borvaria ei ollut mielenkiintoinen kun Praedor-roolipeliä alunperin tehtiin. Tästä johtuen peruskirja maalailee Borvariasta hyvin abstraktia kuvaa. Paikka, joka on täynnä elämää, mutta pelkästään myrkyllistä ja seikkailijoille tuhoisaa. Paikka, jossa loputtomien eri maailmojen todellisuus on sekoittunut tavalliseen, järkevään todellisuuteen ja missä – lyhyesti sanottuna – mikä vain on mahdollista. Tämän lisäksi pelinjohtajalle annetaan vähintäänkin yhtä abstrakti kuvaus siitä, millaista faunaa tuo kirottu maailma sisältää. Erilaisten luonnonvoimien mutatoimia eläimiä ja ihmisiä, joiden fyysinen muoto ja voimat voivat olla yhtä monenkirjavat kuin eliöstökin. Varmaa on vain, että uhattuna niistä jokainen on enemmän tai vähemmän vaaraksi varomattomalle seikkailijalle.

Korkeasta abstraktiotasosta johtuen Borvaria on aina näyttäytynyt minulle pelinjohtajana paikkana, jossa mielikuvituksen saa antaa vapaasti lentää ja taikoa esiiin kaikkein kummallisimpia olentoja ja tilanteita, joilla koetella seikkailijoita, ennen kuin he lopulta lunastavat palkkionsa.

Kirotulla maallani on nähty niin ajattelevaa lihansyöjäsammalta, syvänmeren krottikalojen lailla kalastavia nimettömiä olentoja kuin myös tietoista usvaa, jonka tehtävä on johtaa praedorit suurempien petojen kouriin. Kaikki tämä Hiltusen teosten eloontuomissa kuolleen superkaupungin raunioissa, joita halkovat kaatuneet tornitalot, unohtuneet palatsit ja satoja kilometrejä pitkät ilmassa roikkuvat valtatiet. Lohdullista onkin, että Kirotussa Kirjassa Vuorela on jatkanut alkuperäistä luonnehdintaansa. Borvaria todella on kaikkea tätä, mutta se on myös enemmän. Se on kaikessa hulluudessaankin järkevä oma todellisuutensa, jossa olennoilla on järkeenkäypä biologinen lokero.

Karkeasti ottaen kirjan sisällön voi jakaa kolmeen osaan; seikkaileminen, vaarat ja palkinnot. Ensimmäisessä osassa esitellään säännöstöä Borvariassa liikkumiselle. Valtaisan kaupungin raunioissa liikkumisen pelaaminen katu kadulta ei ole järkevää ajankäyttöä, joten Kirotussa Kirjassa liikkuminen Borvariassa abstrahoidaan nopanheitoilla, jotka kertovat samanaikaisesti matkaa ja mahdollisia kohdattuja vaaroja tai mielenkiintoisia tilanteita. Vain vaaralliset tai erityiset tilanteet on syytä pelata läpi kohtauksina, muutoin matka vain edistyy nopanheiton osoittamina pyrähdyksinä. Tämä on mielekästä ja tekee liikkumisesta sujuvaa, varsinkin kun Kirja tarjoaa erittäin ekstensiivisen taulukon, josta pelinjohtaja voi heittää tilanteita ja paikkoja praedoreidensa eteen, mikäli ei ole sellaisia itse sattunut valmistelemaan.

Liikkumiseen liittyy tietenkin muitakin ongelmia kuin vain romahtaneet rauniot ja mahdolliset vaanivat pedot. Öisin on löydettävä suojaisa majapaikka, sekoittuneet todellisuudet saattavat tuottaa arvaamattomia sääilmiöitä, pienet kasvis- tai nahansyöjät saattavat järsiä varusteet ja muonat, ja niin edelleen ja niin edelleen. Perustavanlaatuisin ongelma on luonnollisesti muonituksen riittävyys. Borvariassa mikään siellä kasvava ei ole tavalliselle ihmiselle ravitsevaa, joten praedorin on kannettava kaikki mukanaan, etsittävä ravintoa kuormajuhdista, tai jopa matkakumppaneistaan. Tähän Kirja avuliaasti antaakin puitteet kertomalla ihmisten suunnilleen sisältämän ravinnon määrän nesteenä ja lihana.

Ihmisen on saatava tietty määrä sekä ruokaa että vettä päivässä pysyäkseen vahvana ja toimintakuntoisena. Valitettavasti tämän mittaaminen on Praedorin kaltaisessa pelissä melko epäintuitiivista, koska yhtäkkiä joudutaan sellaisten kysymysten äärelle, kuten mikä on yhden vesileilin tilavuus, paljonko se sisältää vettä? Kirottu Kirja esittelee vaatimuksia siitä, miten paljon hahmon on saatava ravintoa, mutta erityisesti nesteiden mittaamiseen ei pelin muussa säännöstössä ole otettu mielestäni kantaa niin, että tätä uhkaa voisi uskottavasti pelata näin tarkasti.

Kenellekään fantasiapelien pelaajalle ei varmaankaan ole epäselvää, että mystiset olennot ja erilaiset hirviöt ovat yksi koko genren peruspilareista. Praedorissakin on toki luonnostaan esiintyviä hirviömäisiä lumiapinoita ja sisämeren valtaisia petoja, mutta käytännössä kaikki erilaiset hirviöt ja olennot on kuitattu epäolennoilla ja nimettömillä olennoilla, toisten todellisuuksien muokkaamilla oman maailmamme eläimillä, esineillä ja ihmisillä.

Kirja antaa kattavat taulukot, joista heittää satunnaiskohtaamisia minkä tahansa eliömuodon kanssa, sekä näille mielensä mukaan mutaatioita, mikäli ei itse ehdi niitä keksiä. Näiden lisäksi onnettomat seikkailijat voivat kohdata erinäköisiä demoneita, joita Salaisuuksien Kirja esittelee tarkemmin. Praedor on aina ollut peli, jossa miekkaan tarttuva myös hukkuu miekkaan, eivätkä uudet hirviöt ja näiden mutaatiot ainakaan helpota praedor-parkojen elämää. Kuten ihmistenkin kanssa, seikkailijoiden on aina arvioitava melko tarkkaan, kannattaako taisteluun antautua. On myös hienoa, että hirviöt todella tuntuvat epätavallisilta olennoilta, joilla on omituisia mutaatioita ja omintakeisia tapoja käyttää niitä, eivätkä pelkästään operoi täsmälleen samoilla säännöillä kuin ihmisvastustaja.

Erilaisia hirviöitä on esitelty kattavasti. Näille on esitelty sopiva määrä variantteja siten, että jokainen varmasti saa kiinni millaista linjaa tulisi suunnilleen noudattaa keksiessä omia mutaatioitaan tai eliötyyppejään. Merkittävintä on, että oikeastaan jokaiselle otukselle on määritelty jokin ekologinen lokero ja oikeutus olemassaololle. Borvariankin kummallisessa ympäristössä sen eliöt ovat asettuneet järkeviin rooleihin.

Tässä kohtaa on myös huomautettava, että mikäli satunnaisen kohtaamisen tahtoo heittää Kirjasta, siihen vaaditaan ainakin neljä heittoa: eliön suurempi ekologinen lokero, olion tarkempi tyyppi, olioiden lukumäärä sekä mahdolliset mutaatiot jokaiselle. Mikäli tämä satunnaiskohtaaminen tulee satunnaisesta seikkailuheitosta, lisätään ainakin kaksi heittoa: liikkumisheitto, josta aiheutuu vaaratilanne, sekä ympäristön kertova heitto.

Lopulta, kun vaaroista on selvitty, on aika kerätä palkkiot. Kuten alkuperäisessäkin sääntökirjassa, myös Kirotussa Kirjassa on melko kattavat aarretaulukot, jotka käsittävät kullan lisäksi myös kaikkia seikkailijoita eniten kiinnostavia esineitä, taikakaluja ja artefakteja. Praedorin tyylille uskollisesti taikakalutkaan eivät kaikki ole vain toinen toistaan kovemmin lyöviä miekkoja, vaan listoissa on oikeasti mielenkiintoisia käyttö- ja koruesineitä, joilla varustautua. Ja kuten aina, valmiit aarretaulukot ovat oikeasti pelinjohtajalle vain aivobensiiniä, jolla kehittää omia esineitä.

Palkitseminen ei lopu pelkästään esineiden myyntiarvoon ja käyttöesineisiin, joilla hahmo voi pärjätä paremmin seuraavalla seikkailullaan. Kirjan lopussa on vielä esitelty muutakin, jolla seikkailustaan Borvarian maalle saa vielä vähän enemmän irti. Mikäli reissulta maailman rajan taakse selvitään takaisin, on aika istua alas turvallisen kaupungin muurien sisäpuolella, notsaa jalat räiskyvän takkatulen lämpöä kohti, kohottaa malja jos toinenkin matkalle jääneiden kumppaneiden muistoksi, syödä hyvin, hurvitella ja purkaa stressiä. Kirjan mielestäni mahtavimpia ajatuksia onkin tarjota sääntömekaanisia vaikutuksia juhlinnalle. Mitä hulvattomammat bileet seikkailijat onnistumiselleen järjestävät, tarinointi ja kokemusten jakaminen tarjoaa suoraan lisää kokemusta seikkailusta. Lisäksi stressinlievityksenä pelinjohtaja voi armollisesti antaa seikkailijoiden parantua reissulla saaduista kammoista tai muista traumoista. Kaiken tämän päälle on juhlimisen pelaaminen erittäin mielenkiintoinen roolipeli-insentiivi, jota ei monessa muussa pelissä ole tarjolla.

Kirottu Kirja on syystä se teos, joka päivittää Praedorin versioon 1.2. Vasta nyt, 17 vuoden jälkeen, Borvariaan suuntautuvat seikkailut todella tuntuvat matkalta järjellisen maailman rajojen tuolle puolen. Ensimmäinen ajatukseni Kirjasta oli, että se on vähemmän inspiroitunut kuin Salaisuuksien Kirja, mutta seuraavilla lukukerroilla olen päivittänyt arviotani. Stalkerin vaikutteet ovat erittäin selvästi esillä, eikä niitä yritetääkään peitellä, mutta ne tuntuvat silti sopivan myös Borvariaan kuin nakutetut.

Suurin ongelmani kirjan ja koko version 1.2 kanssa on oikeastaan se, että tähän asti nähdyissä lisäosissa ylivoimainen pääpaino on ollut lisäsäännöstöllä ja -mekaniikalla, suurimmaksi osaksi taulukoiden muodossa. Pelkoni on, että uusia konsepteja on tullut ja tulee yhteen maailmaan sovitettavaksi kerralla liian monta. Näemmeköhän joskus kirjan, joka alkuperäisten maailmakirjojen tapaan esittelee jotakin aluetta tai konseptia tarkemmin?

Niin tai näin, Kirotun Kirjan vahvuus on ilman muuta sen fokus. Tiukka keskittyminen Borvarian elämään tarkoittaa, että kaikki varmasti tietävät mistä kirjasta lähteä etsimään tietoa tai sääntöä Borvariassa seikkailuun. Ja siinä mitä Kirja esittelee, se on hyvä. Säännöt vaikuttavat tasapainoisilta, Praedorin tyylille uskolliselta ja mikä tärkeintä, Kirjaa lukiessa nousevat mieleen Petri Hiltusen väitetyt sanat, kun hän ensimmäisen kerran luki teoksen läpi: ”Borvariahan on ihan kamala paikka!”

Salaisuuksien Kirjan arvostelussani kirjoitin, että en kokenut saavani uusille mekaniikoille vastineeksi hyvää oikeutusta sille, miksi nämä maailmassa ovat. Luki Vuorela sitten arvosteluni tai ei, tässä kirjassa tätä ongelmaa ei ole mielestäni lainkaan.

Tälläkin kertaa raatimme antaa Praedor-franchisen uusimmalle tulokkaalle pisteitä 4/5 sekä vankan hankintasuosituksen. Viimeinen piste tiputetaan pois hieman epäinspiroivasta kuvien kirjosta, voimakkaasta taulukkokeskeisyydestä ja sellaisista uusista mekaniikoista, kuten veden mittaamisesta, jotka kaikessa hienoudessaan eivät tunnu sopivan siihen tarkkuuteen, jolla Praedor muuten kohtelee inventaarion hallintaa.

---

Tekstin kirjoittanut Sami Lunnamo, toimittanut LOKIn toimitus