Yleensä kun tässä omassa nörtissä alakulttuurissamme puhumme fantasiasta, tarkoitamme genreä. Lohikäärmeitä, taikuutta, avaruushamstereita ja niin päin pois. Kun katson sanakirjastani, löydän kuitenkin määritelmät ”mielikuvitus” sekä ”epätodellinen kuvitelma”. Jostain syystä Suomen sanojen alkuperä ei sisällä hakusanaa fantasia, mutta tuli se suomeen sitten ruotsin, saksan tahi englannin kautta, se palautuu latinan sanaan phantasia, niin ikään ”mielikuvitus”, ja lopulta muinaiskreikan sanaan φαντασία, ”ilmestys”.

Tämä on se määritelmä, jolla Usva Sereginan Performing Fantasy and Reality in Contemporary Culture pelaa. Kirjassa on 214 sivua ja sen julkaisi Routledge vuonna 2018. Teoksen pohjana on kirjoittajan väitöskirja Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun markkinoinnin laitokselta vuodelta 2016. Suosittelen lämpimästi sen lataamista, sillä toisin kuin lukemassani Kindle-kirjassa, väikkärin PDF:ssä on värikuvitus. Tämä on tärkeää, koska tutkimuksessa on käytetty metodina taiteen tekemistä, ja teosta kuvittavat lukuisat tutkimuksen ohessa tehdyt maalaukset, jotka tietenkin pääsevät oikeuksiinsa vain väreissä. Taiteen lisäksi metodologiseen työkalupakkaukseen kuuluvat performanssiteoria ja etnografia, ja onpa tähän myös haastateltu larppaajia. Taustalla lymyää myös markkinoinnin ja kulutuskulttuurin tutkimus, mutta onnekseni se ei käynyt etualalla kuin harvoin. Teos on sen verran kaukana omasta kokemuspohjastani, että huomasin etsiväni suomenkielistä abstraktia, turhaan.

Kuten olen ajoittain korostanut, taustani on englannin kielessä ja kirjallisuudessa. Tämä on kaikki minulle hyvin vierasta ja on todellinen riski, että olen ymmärtänyt jotain kauhealla tavalla väärin. Kaikki termien suomennokset ovat myös omiani. Vaikka olen pyrkinyt parhaani mukaan katsomaan käännöksiä mm. Tieteen termipankista, pidän epätodennäköisenä että nämä ovat kaikki oikein ja vastaavat aloilla käytettyjä vakiintuneita termejä. Hiekkasärkkään törmääminen on riski, jonka otamme kun seilaamme vierailla vesillä.

Ja kun nyt tämä on pois tieltä, käykäämme perkaamaan itse tekstiä.

Metodeista

Niin, tämä tosiaan käyttää taiteen tekemistä metodina. En ollut itse aiemmin törmännyt tämmöiseen, mikä vaati tiettyä asenteiden rukkaamista. Metodi kuitenkin luetaan auki. Se auttaa tutkijaa jäsentelemään, ymmärtämään ja esittämään tutkimusta visuaalisin, affektiivisin keinoin. Siinä, missä objektiivista, neutraalia ja rationaalista tietoa on luontevinta välittää tekstinä, taidepohjainen tutkimus pyrkii luomaan merkityksiä ja rakentamaan ymmärrystä ilmaisemalla tietoa niin kuin se tunnetaan ja eletään.

Nämä kirjat myös tuppaavat olemaan visuaalisesti aika yksitoikkoisia ja tämmöinen piristää kummasti.

Tutumpi metodi on etnografia, joka on roolipelitutkimuksen työkalupakin klassisin väline. Se on osallistuvaa tarkkailua. Alkujaan se tulee antropologeilta – vierasta kansaa on joskus luontevinta tutkia menemällä elämään heidän keskuuteensa. Soveltaminen roolipelien ja larpin tutkimukseen on itsestään selvää. Koska pelitapahtuma on efemeraalinen ja lakkaa olemasta pelin päätyttyä, sen tutkiminen käytännössä vaatii, että tutkija on mukana tapahtumassa. Pelkkä ulkopuolinen tarkkailu ei riitä. Vähän kuin kvanttifysiikassa, tarkkailu vaikuttaa tarkkailun kohteeseen. Lisäksi pelin tunnesisältö ja kehollinen kokemus ovat jotain, mitä vain osallistuja voi tietää ja sittenkin vain omalta osaltaan. Larptutkimuksessa puhutaan usein ensimmäisen persoonan yleisöstä, first-person audience. Koska pelaaja voi tuntea vain oman kokemuksensa, on mukana myös haastattelututkimusta.

Toinen klassikko on Erving Goffmanin kehysanalyysi, jota niin ikään on sovellettu roolipelitutkimuksessa alusta alkaen. Kehykset ovat merkitysjärjestelmiä, joiden kautta ihminen kontekstualisoi ja jäsentää kokemustaan. Tosi simppeli jako olisi esimerkiksi pelin sisäinen ja pelin ulkopuolinen kehys. Pelin sisäisessä kehyksessä pelaaja puhuu ja toimii hahmonaan, pelin ulkopuolisessa omana itsenään.

Fantasian performanssi

Koska tutkimuksen teoreettiseen ja metodologiseen kehykseen kuuluu keskeisesti performanssiteoria, sanapari ”fantasian performanssi” esiintyy tekstissä usein. Suurimman osan ajasta sen voi lukea ”larppaaminen”. Tätä ruoditaan sekä ensemblen osana että yksilön tasolla. Tutkimuskysymys on kutakuinkin: ”kuinka yksilö subjektiivisesti kokee fantasian hetkessä?”

Performing Fantasy and Reality in Contemporary Culture on mielenkiintoinen lukukokemus larppaajalle. Se artikuloi akateemiselle, ei-larppaavalle yleisölle sen, mitä larppaaminen on, miten se tapahtuu ja millaista se on kokemuksena. Minä tiedän tämän jo, ja sen lukeminen toisen tieteenalan termistöllä ilmaistuna on kiehtova kokemus. Kirjan etnografinen tutkimus on tehty suomalaisissa larpeissa, ja se sisältää mm. yksityiskohtaisimman kuvauksen siitä, miten tämä täällä tehdään käytännön tasolla. Kuvauksen lukeminen tuli niin lähelle omaa kokemustani, niin iholle, että sen lukemisessa oli välillä pidettävä hengähdystaukoja. En rehellisesti muista, olenko larpannut Sereginan kanssa – ja kirjassa ei ole ludografiaa, josta sen voisin tarkistaa – mutta jotkut valokuvat näyttävät erittäin tutuilta.

Tutkimuksellisesta vinkkelistä tämä kama on puhdasta kultaa. Se on vertaisarvioidussa kirjassa, eli siihen voi surutta viitata. En tiedä, voiko tätä suositella kuinka paljon viihdekäyttöön, mutta sen kun lataatte väikkärin ja katsotte itse.

Erityisesti suomalaiseen larpkulttuuriin kontekstualisoitu sisältö on rajallisesti yleistettävissä. Pohjoismaisilla larptraditioilla on paljon yhteistä, mutta teoksessa noteerataan, että larp ei ole samanlaista kaikkialla ja fantasian kokemus muissa kulttuureissa voi olla erilainen. Kulttuurillinen konteksti voi myös vaikuttaa fantasian keholliseen kokemukseen.

Kirjassa luokitellaan performansseja parillakin akselilla, joista tähän esimerkinomaisesti poimin jaon toismaailmalliseen (otherworldly) sekä toiseuttavaan (othering) fantastiseen performanssiin. Tämä ei oikeastaan ole varsinainen kahtiajako – nämä eivät ole toisiaan poissulkevia ja saattavat olla limittäisiä yhden pelaajan kokemuksessa tietystä larpista. Saman larpin eri pelaajat eivät niin ikään välttämättä koe sitä samanlaisena. Larppaajat usein aloittavat enimmäkseen pelaten toismaailmallisesti ja kokemuksen karttuessa etsiytyvät myös toiseuttavan performanssin pariin, joka voi olla kokemuksena palkitsevampaa mutta myös vaikeampaa.

Lyhyesti ja kivuliaan karkeasti luonnostellen, toismaailmallinen performanssi on eskapistista. Teemat ovat hauskoja, peli on viihteellistä, materiaali ammennetaan usein suoraan popkulttuurista. Fantasia on yksilöllistä enemmän kuin jaettua. Minuus ja hahmo sekoittuvat herkemmin, koska pelaaja vaihtaa kehystään tiuhaan esiintyvän ja yleisöroolin välillä. Kokemus on henkilökohtainen, usein emotionaalisesti voimakas, mutta harvemmin johtaa myöhempään diippiin pohdintaan. Kirja ei tarjoa esimerkkejä – osittain varmasti siksi että tässä puhutaan yksilöllisestä performanssista eikä kokonaisista larpeista – mutta lonkalta heitän, että esimerkiksi Harry Potter -larpeissa performanssi on yleisemmin toismaailmallista.

Toiseuttava performanssi on aktiivisempaa ja pohtivampaa. Teemat ovat vakavia ja pelaaja vaihtaa kehystä vähemmän. Hahmo ja minuus ovat vahvasti erillisiä, ja fantasian performanssilla on enemmän fokusta. Tämä johtaa usein pitkäaikaisempaan pohdintaan, joka saattaa hyvinkin vaikuttaa pelaajan aatemaailmaan pidemmällä tähtäimellä. Esimerkiksi tähän tarjoaisin vaikkapa historialliset, Suomen sisällissodan ympärille sijoittuvat Siikalahti 1918 -pelit, joista kirjaan on päässyt jopa yksi valokuva ja joista oma kokemukseni vastaa kategorian kuvausta ahdistavan hyvin (pelasimme eri peluutuksissa).

Tässä on oikeastaan homman pihvi. Seregina argumentoi, että vaikka performanssi ei itse tihku todellisuuteen, se on subjektiivisesti totta koska siitä kumpuavat tunteet, reaktiot ja kokemukset ovat aitoja. Fantastisen performanssin luonteelle on myös ominaista, että se valottaa sosiaalisia rakenteita ja antaa täten osallistujilleen ymmärrystä maailman säännöistä. Yksilö on sitten vapaa käyttämään tätä tietoa tahtonsa mukaan. Tällä on vapauttavaa poliittista potentiaalia.

Argumentti on linjassa pohjoismaisen larppaajayhteisön erään keskeisen ideologisen teesin kanssa – larp on taidemuoto, joka oikein valjastettuna voi muuttaa maailmaa. Siinä kaikuu myös toinen larppaajapiireissä joskus kuultava toteamus, että mukavuusalueelta lähteminen on se, miten taikuus tapahtuu. 

---

Artikkelin kirjoitti Jukka Särkijärvi.

---

Hienoista vaatteista tunnettu haltia kertoi: ”En tykkää koista – lepakoista enkä peikoista.”

Viikon puujalka, Sami Nisonen

---

Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki