Lovecraftesque – kosmista kauhua yhteistyöllä

Black Armadan vuonna 2016 julkaisema Lovecraftesque tarttuu kovaan haasteeseen: tuottaa H.P. Lovecraftin kerronnallista tyyliä mukailevia tarinoita pelin muodossa, kahdesta viiteen pelaajalle. Kuinka hyvin peli onnistuu lunastamaan nämä odotukset?

Kuinka se toimii?

Ennen kuin päästään pelaamaan, tarvitaan skenaario. Pelin oletuksena on, että skenaario kehitetään pelaajien kesken pelikerran aluksi, mutta myös valmisskenaarioita voidaan käyttää. Skenaarion kehittäminen ei onneksi ole mitenkään monimutkainen prosessi. Pelaajat keskenään sopivat halutun tyylin ja tunnelman (esim. hiipivä kauhu, sankarillinen kauhu, kauhukomedia), aikakauden, yleisen tapahtumapaikan ja muutaman tarkemmin määritellyn sijainnin, sekä tarinan keskushahmon yleisen identiteetin, motivaation ja yhden vahvuuden.

Tämän lisäksi, halutusta sävystä keskusteltaessa, jokainen pelaaja saa nimetä teemoja ja asioita joiden ei halua esiintyvän tarinassa. Tällaisia teemoja voivat olla yhtä lailla esimerkiksi päällekäyvä rasismi, seksismi, lapsiin kohdistuva tai seksuaalinen väkivalta, kuin syväläisten ja geneeristen kultistien kaltaiset muuten vain innottomat ja puhki kulutetut elementit. Viimeinen kohta on mielestäni erityisen perusteltu, onhan pelin tarkoitus tuottaa uutta eikä vain kierrättää vanhaa.

Pelissä pelaajat pääsevät kukin vuorollaan olemaan yhdessä kolmesta roolista, jotka ovat kertoja (Narrator), todistaja (Witness) ja tarkkailija (Watcher). Kahden pelaajan pelissä ei tarkkailijoita ole. Roolit kiertävät kehässä myötäpäivään, edellisen kohtauksen todistaja on uuden kohtauksen kertoja. Kertojan rooli vastaa perinteistä pelinjohtajaa. Hän raamittaa kohtaukset, kuvailee ja pelaa sivuhahmoja. Todistaja pelaa keskushahmoa, kertoo sanat ja teot, sekä kuvailee tämän tuntoja ja outojen asioiden rationalisointiyrityksiä. Tarkkailijat ovat eräänlainen tuki kertojalle, he lisäävät yksityiskohtia kertoja kuvailuun ja pelaavat sivuhahmoja, mikäli kertoja heille sellaisen osoittaa.

Peli etenee kohtaus kerrallaan ja peli on jaettu karkeasti ottaen kolmeen vaiheeseen. Kaksi ensimmäistä vaihetta koostuvat tutkimuskohtauksista, joista jokaisessa kertoja paljastaa yhden johtolangan, joka vihjailee taustalla piilevästä kauheasta totuudesta. Jokaisen kohtauksen jälkeen jokainen pelaaja kirjoittaa ylös salaisesti jo paljastuneiden johtolankojen pohjalta johtopäätöksiä siitä, mikä kaiken taustalla piilevä kauhea totuus on. Sitä mukaa kun uusia, odottamattomia johtolankoja paljastuu, omaa johtopäätöstään saattaa joutua muuttamaan. Tämän muistiin kirjoitetun johtopäätöksen tarkoitus on muistuttaa pelaajalle tämän kertojavuorojen aikaan, mihin suuntaan hänen tulisi pyrkiä viemään peliä.

Sekä johtolankoja, että kohtausten sisältöä ohjaavat varsin tiukat rajoitukset. Johtolankojen täytyy olla riittävän hämmentäviä, erikoisia ja pelottavia, ettei niitä voi unohtaa, mutta niihin on jäätävä mahdollisuus rationaaliselle selitykselle. Esimerkiksi suorat hyökkäykset ja väkivalta, ja jopa peittelemättömät merkit väkivallasta, kuten tuore, selkeästi ei-luonnollisen kuoleman kohdannut ruumis, ovat kiellettyjä.

Rajoitukset voivat tuntua liiankin ahdistavilta, mutta sen vuoksi pelissä ovatkin käytössä erikoiskortit (Special Cards). Jokaiselle pelaajalle jaetaan yksi satunnainen erikoiskortti, kahden pelaajan pelissä kummatkin saavat kaksi. Erikoiskortit ovat jaettavissa kahteen tyyppiin: välittömiin ja pysyviin. Nämä antavat tuoda peliin elementtejä, jotka säännöt muuten kieltäisivät.

Ensimmäisessä vaiheessa on kiinteä määrä kohtauksia, toisen vaiheen pituus voi vaihdella. Kolmanteen vaiheeseen siirtymiseen on kaksi vaihtoehtoa. Todistaja voi minkä tahansa vaiheen kaksi kohtauksen lopuksi todeta aloittavansa vapaaehtoisesti matkan pimeyteen (Journey into Darkness) nimeämällä missä loppukohtaus, suuri paljastus (The Final Horror) tapahtuu. Toinen vaihtoehto on kertojan raamittama force majeure -kohtaus, jossa tapahtumat tai olosuhteet ajavat todistajan vastentahtoisesti aloittamaan matkan pimeyteen.

Matka pimeyteen on pitkitetty ja hitaammin kerrottu kohtaus, jossa jokainen pelaaja vuorollaan ottaa minkä tahansa kolmesta roolista ja edistää tarinaa muutaman lauseen verran. Aikaisintaan 12 ja viimeistään 16 vuoron jälkeen kohtaus päättyy ja siirrytään suureen paljastukseen. Suuri paljastus on loppukohtaus, jossa keskushenkilölle paljastuu kauhea, peittelemätön totuus kaiken taustalla. Pelaajat palaavat normaaliin roolijaotteluun ja valittu kertoja punoo kaikki paljastuneet johtolangat yhteen. Todistajalla pääpaino on keskushahmon kauhun kuvailussa. Loppukohtauksen jälkeen roolit siirtyvät vielä kerran, ja sekä kauhulle että keskushahmolle kerrotaan lyhyt epilogi.

lovecraftesque-arvostelukuva

Pelin rakenne on siis suhteellisen jäykkä, tarjoten pientä joustovaraa siellä täällä. Se on kuitenkin perusteltua, ja se toimii. Rajoitusten tarkoitus on – esikuvansa mukaisesti – ylläpitää kerronnallista etäisyyttä lopussa paljastuvaan kauheaan totuuteen. Tekijät ovat tunteneet lähdemateriaalin syvällä tasolla ja se on ohjannut suunnittelua voimakkaasti, mielestäni erittäin onnistuneesti. Se, kuinka vaikeasti tai helposti lähestyttävänä ja omaksuttavana Lovecraftesquen kokee, riippuu paljolti aikaisemmasta kokemuksesta. Pelaamistani testipeleistä jokainen toimisi rakenteensa puolesta varsin uskottavana Lovecraft-pastissina.

Se, kuinka hyvin varsinaiset kauhuvisiot toteutuvat ja kuinka unohtumattomia ne ovat, onkin paljolti pelaajista ja heidän mielikuvituksestaan kiinni. Pelissä ei ole systeemejä – esimerkiksi oraakkeleita – jotka tuottaisivat fiktiivistä sisältöä pelaajien ohi tai tueksi. Joillekin tämä voi olla se kriittinen puute, joka tappaa kiinnostuksen. Näkisin sen kuitenkin olevan tarkoituksellinen ominaisuus, ei puute. Tekijät luottavat siihen, että roolipelaajien rajoittamaton mielikuvitus kykenee tuottamaan parempia tuloksia kuin mikään rajallinen satunnaistaulukko tai vastaava.

Valmisskenaariot, jotka sisältävät valmiita sivuhahmoja, tapahtumapaikkoja ja esimerkkilistan johtolankoja, ovat varteenotettava vaihtoehto, jos osa pelaajista kokee omat taitonsa ja ideansa riittämättömiksi.

Eikä siinä vielä kaikki

Itse peli vie 180-sivuisen opuksen sivumäärästä noin neljänneksen. Kirjasta löytyy lisäksi lyhyt tyyliopas, esseet rasismin ja mielenterveysongelmien poliittisesti korrektista käsittelystä pelissä, 17 valmisskenaariota, lyhyt ohjeistus valmisskenaarioiden kirjoittamiseen, runoutta, valmis opetusrunko peliin opetteluun uusien pelaajien kesken, sääntötiivistelmä, erikoiskortit sekä temaattisia sanalistoja, joista hakea inspiraatiota pelin aikana.

Tyyliopas lyhyydestään huolimatta tiivistää kaiken oleellisen, mitä Lovecraftin tyyliin tulee. Rasismi- ja mielenterveysessee jatkavat skenaarion luonnin yhteydessä tehtävän kieltolistan aloittamaa osallistamisen teemaa. Tämä peli on tarkoitettu sellaiseksi, että jokainen voi etnisyyteen ja mielenterveydelliseen tilaan katsomatta tuntea sen omakseen.

Valmisskenaarioissa on kiitettävän laaja kattaus eri aikakausia, tapahtumapaikkoja ja Lovecraftin valkoinen länsimainen mies -muotista eroavia keskushahmoja. Jos nämä 17 eivät riitä, pelin verkkosivuilta löytyy näiden lisäksi vielä 20 muuta skenaariota.

Nettisivuilta löytyvät myöskin sääntötiivistelmä, apulomakkeet ja erikoiskortit, mikäli haluaa ne tulostaa itse. Itse päädyin tekemään kaikki nämä uusiksi, pääasiassa jotta saisin kortit mahtumaan käyttämättöminä olleisiin korttisuojiin.

Tuotantoarvot

Oma kirjani on kovakantinen versio. Kannet ovat mukavan paksut, paperi on korkealaatuista mattaa, ja painojälki erinomainen. Kuvitusta kirjassa on rajallisesti, mutta se vähäinen mikä on, on omasta laadukasta ja tunnelmallista. Taitto on hyvin jäsennelty ja sopivan väljä, joten kirjaa on miellyttävä lukea.
Lisäksi kirjasta on saatavilla pehmeäkantinen ja pdf-versio. Erikoiskortit ovat myös myynnissä valmiiksi painettuina. Näistä minulla ei kuitenkaan ole kokemusta.

Yhteenvetona

Peli lunastaa odotuksensa rakenteen puolesta onnistuneesti. Annettu runko on tukeva, eri vaiheet ovat kirjoitettu selkeästi auki. Muutama pieni sääntökohta on jätetty selittämättä, mutta ne ovat helposti sovittavissa pelaajien kesken lopputuloksen kärsimättä. Peli ei kuitenkaan pidä kädestä, jos pelaajan oma mielikuvitus ei riitä kauhuvisioiden kehittämiseen.

Kuitenkin, jos Lovecraftin tarinat ja tarinapelit ovat lähellä sydäntäsi, voin suositella Lovecraftesquen hankkimista, tai ainakin testaamista, jos siihen tulee tilaisuus.


Artikkelin on kirjoittanut Antti Luukkonen, toimittanut Heidi Säynevirta.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s