Narkkarivelhoja koukussa omaan laittomaan taikuuteensa. Okkultisteja, jotka sallivat mehiläisten rakentaa pesänsä omaan kehoonsa kanavoidakseen niiden pyhää geometriaa. Vartiosto, jonka virkamerkeissä asuvat kaikki ne, jotka ovat niitä aikaisemmin kantaneet. Kirotun metrolinjaston junavaunuista taottuihin haarniskoihin verhoutuneita suojelijoita.
rpg
Alfacon 2020 matkakertomus
Augmentoidut pelit
Helmikuun puolivälissä järjestetty Alfacon ratsasti jälleen edellisten vuosien vahvuuksillaan: runsailla ruokatarjoiluilla, osallistujien sitouttamisella osaksi ohjelmaa ja hulppeilla tilapalveluilla. Otavan opiston hirsinen jugend-linnoitus antoi neljännen kerran pelaamiselle sekä jylhät puitteet, että toimivan ilmanvaihdon. Suomen roolipeliseuran järjestämä Alfacon tarjoili kolme päivää roolipelikeskustelua, pelaamista ja verkostoitumista Mikkelin kupeessa Otavan taajamassa. Pääjärjestäjinä kunnostautuivat Pekka Hänninen ja Petri Leinonen. Lue loppuun
Kalèvala – Piazzalla tavataan!
Etsin kauan tämän artikkelin alkuun äänitettä jostain Ennio Morriconen sävellyksestä sovitettuna kanteleelle. En löytänyt sitä, mutta pyrin siihen että asian mainitseminen asettaisi samankaltaisen odotuksen.
Olin tiennyt Kalèvala-roolipelin olemassaolosta oikeastaan aika kauan. Törmäsin nimikkeeseen jo joskus 2000-luvun alussa John H. Kimin Darkshire-verkkosivun tyhjentävässä roolipelien listauksessa. En miettinyt asiaa enempää, mutta muistin sen. Sitten viime vuonna Roolipelaajien Suomessa joku kyseli Kalevala-roolipelien perään, minä rupesin vähän googlailemaan ja löysin pelin tekijän luvalla skannattuna PDF:nä italialaiselta LibroGame-sivustolta. Sen lataaminen edellytti rekisteröitymistä, mutta kielimuuri oli yllättävän matala. Kun lopulta sain tiedoston auki, yllätyin – minähän ymmärsin tätä, vaikka en ollut päivääkään kieltä opiskellut. Lue loppuun
KULT: Divinity Lost
Tämä on niitä arvosteluja, jotka pitää aloittaa kertomalla, ettei se sisällä juonipaljastuksia tai muitakaan spoilereita arvosteltavasta teoksesta. Kultin perinteisiin on alkuajoista asti kuulunut, että jos tiedät mistä pelissä on kyse, et pilaa kertomalla iloa keneltäkään muulta. Niitä perinteitä tämäkin teksti noudattaa.
Lue loppuun
Night Witches: Historiallinen sotapeli naislentäjistä sopii niin aloittelijoille kuin kokeneemmillekin
Hyvä pelisysteemi tukee pelaamista myös silloin, kun pelimateriaali ei ole pelaajille ennestään tuttua. Night Witchesissä yhdistyvät sääntöjen selkeys ja keveys sekä mielenkiintoinen tosipohjainen tarina.
“Yön noidat (saks. die Nachthexen) oli saksalaissotilaiden antama lempinimi toisen maailmansodan aikana toimineelle Neuvostoliiton ilmavoimien kokonaan naisista koostuneelle 588. yöpommittajalaivueelle.” – Wikipedia Lue loppuun
Syöksykierre-Nick ja muita menneiden aikojen sankaritarinoita
Roolipelin kuvaaminen tarinapeliksi on sikäli hankalaa, että monet pelaajat mieltävät tarinallisen palaamisen eri tavalla. Minä tarkoitan tässä yhteydessä tarinapelillä peliä, jossa peli tukee kevyttä improvisaatiotarinaa, säännöt ovat hyvin lyhyet ja pelin valmistautumiseen ei tarvita juuri ollenkaan aikaa. Klassinen esimerkki tällaisesta tarinapelistä on korttipeli Once upon a time, jossa kerrotaan satua pelikorttien avulla. Hyvin tarinapelillisiä kotimaisia roolipelejä ovat esimerkikis Yes, sir! ja Hounds of the Sea ja tämän kolmikon täydentää hyvin pelitavaltaan samankaltainen Syöksykierre-Nick.
Perinteisiin roolipeleihin verrattuna Syöksykierre-Nick on käytännössä lähes säännötön, sillä siinä menneen vuosisadan huimapäät ovat kokoontuneet muistelemaan seikkailujaan ja koko peli tapahtuu menneessä aikamuodossa, kun sankarit keskustelevat siitä, miten kaikki oikein tapahtuikaan.
Aiheena on epämääräisen väljästi luonnehdittu seikkailujen aikakausi: romantisoitu siirtomaa-aika viidakkotemppeleineen, vesitasoineen, taitolentäjineen ja tutkimusmatkailijoineen. Indiana Jones, Kari Grandi ja Allan Quatermain luovat esteettisen viitekehyksen, vaikka käytännössä pelimoottori on niin yksinkertainen, että sen voi sovittaa mihin tahansa nopeita käänteitä sisältävään kevyeen jutusteluun. Ohjekirjassa on jopa tyhjiä taulukkopohjia, mikäli pelin haluaa taivuttaa johonkin spesifimpään aiheeseen.
Syöksykierre-Nickin ehdoton etu on siinä, miten helppo pelaaminen on aloittaa ja miten nopeaa siinä on polkaista tarina käyntiin. Peli ei vaadi erillistä pelinjohtajaa, vaan kyse on hahmojen muistelusta, jossa vapaamuotoiseen kerrontaan tuotetaan käänteitä muiden pelaajien ohjaamilla haasteilla. Haasteissa kertoja joutuu muuttamaan tarinansa suuntaan jollakin tavalla tai muutoin selittämään asian parhain päin. Noppia pelissä ei käytetä muuhun kuin mahdollisesti satunnaisten sanojen arpomiseen.
Tavallaan pelin suurin vahvuus kätkee sisäänsä myös Nickin heikkouden. Oikeastaan Syöksykierre-Nickin pelaaminen on niin helppoa, ettei siihen tarvita varsinaista pelikirjaa ollenkaan. Peli rakentuu lähinnä muutaman vapaaehtoisen peliä vaikeuttavan lisäsäännön ja runsaiden vapaaehtoisten taulukoiden varaan. Taulukoita ei oikeastaan tarvita mihinkään, mutta niitä voi käyttää improvisaatioapuna, mikäli pelaajat eivät keksi (=hahmo ei muista) että missäs sitä oltiinkaan ja mitä tekemässä. Pelistä on sääntökirjassa kaksi perusvarianttia, mutta niiden ero on marginaalinen, sillä kummassakaan ei ole varsinaisia sääntöjä.
Kaikkineen Syöksykierre-Nick on ohut ja edullinen pikkupeli, joka soveltuu parhaiten sellaiseen roolipelien välipalanälkään, jossa pelaajat ovat paikalla ja aikaa on vähän, eikä kukaan ole suunnitellut mitään eikä valmiita seikkailujakaan ole tarjolla. Sopii hyvin illanistujaisiin tai peliharjoitteeksi, mutta pitkään kestävää kampanjaa tämän varaan on vaikea rakentaa.
Tekniset tiedot
Kustantaja D-oom Products
Kirjoittaja: Risto Hieta
Ilmestymisvuosi: 2016
Saatavuus: Ainakin Pelikryptasta
Artikkelin kirjoitti Wille Ruotsalainen, toimitti LOKIn toimitus.
Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki
Surrealistista peliä johtamassa
Joka perjantai Kuutornin pohjoispuolelle ilmestyy katu, joka ei ole olemassa muina viikonpäivinä. Kadulla kuuluu aina naurua ja laulua, se on täynnä ravintoloita ja katukahviloita. Asukkaat elävät ikuisessa perjantaitunnelmassa. Ne, jotka eivät kestä arkea, voivat paeta tänne ja herätä aina perjantaihin. Ensisilmäyksellä katu on täynnä glamouria. Nauru ja hymy loistavat asukkaiden ja vierailijoiden kasvoilla. Mutta tarkemmin katsottuna täällä elämäänsä viettävien kasvoilla loistavat suru ja väsymys.
Itran kaupunki (Itras by) on norjalaisten Ole Peder Giæverin ja Martin Bull Gudmundsenin suunnittelema ja Thore Hansenin kuvittama surrealistinen roolipeli 20-luvun kaupungista, joka sijaitsee unen ja toden rajamailla. Outo kaupunki avaa peliporukoille vanhoista elokuvista ja tarinoista tutun maailman, jota muuttuu pelin aikana odottamattomilla tavoilla. Satamassa vaeltaa hyljeksittyjä naamanvääntelijöitä, joiden kasvot ovat muuttuneet pysyvästi näiden ilmeillessä tuulen yltyessä. Alamaailman syövereissä tatuointistudiotaan pitää suuri, kaljupäinen Vanja, joka kulkee verkkopaidassa henkselit kilisten. Hän polttaa tatuointeja asiakkaisiinsa kuumalla teräksellä ja musteella. Keskellä kaupunkia asuu hämähäkkiolento Nidra, joka Unitornin suuressa kammarissaan katselee valtaamaansa kaupunkia. Lue loppuun
Japanilaisessa roolipelikaupassa
Roolipelaamisen ilosanoma ei ole levinnyt maailmaan tasaisesti. Joissain maissa tehdään roolipelejä ja toisissa ei. Julkaistuissa roolipeleissä mitattuna vahvoja ovat Yhdysvallat, U.K., Ranska, Saksa, Espanja, Italia, Puola, Ruotsi, Suomi ja Japani. Tämä tosin ei ole ainoa mittari: Tanskassa on omaleimainen pöytäpelien ympärillä pyörivä Fastaval-kulttuurinsa ja monissa maissa, kuten Norjassa, on mielenkiintoisia hajajulkaisuja.
Pöytäpelien vahvuudet ja heikkoudet, osa 2: Pelinjohtajan rajat
Jokainen pelaaja löytää pelaamistaan peleistä varmasti kritisoitavaa ja jokainen pelinjohtaja on välillä paininut omien rajojensa kanssa. Pelinjohtaminen on kiistatta taito – tai tarkemminkin, joukko taitoja – joissa voi onneksi kehittyä paremmaksi. Iso osa tästä taitopaketista on kuitenkin ns. pehmeitä, vaikeasti määriteltävissä olevia taitoja. Eikä tätä taitopakettia opeteta juuri missään, vaan se on opittava yrityksen ja erehdyksen kautta.
Työpajassa todettiinkin, että yksi pöytäpelien heikkouksista onkin pelinjohtajan taitojen varassa oleminen. Lue loppuun
Arvostelussa: The Quick
Mainittakoon alkuun, että sain pelin digiversion ilmaiseksi arvostelua varten.
Arvosteltu versio on Digital Edition 1.0.2.
Kuva: The Quick
The Quick on roolipeli, joka yhdistää pohjoismaisten dekkareiden genren ja kummitustarinat. Kun pohjoismaisen hyvinvointivaltion kirkasta pintaa raaputtaa, alta paljastuu korruptiota, epäoikeudenmukaisuutta, syrjiviä asenteita ja ihmisiä, jotka ovat tipahtaneet periaatteessa kaikista huolta pitävän systeemin raoista. Kaikki tämä voi johtaa epätoivon, kauhun ja vihan kyllästämiin traagisiin kuolemiin, jotka jättävät jälkeensä hyvitystä kaipaavia kaikuja. Nämä kaiut pyrkivät tuonpuoleisesta meidän todellisuuteemme ja muodostavat yliluonnollisen uhan kaikille, jotka sattuvat törmäämään niihin. Pelaajat ovat kaiuista tietoisia Eläviä (The Quick), jotka yrittävät vaientaa kaikuja ja ehkä myös korjata niiden takana olevia vääryyksiä. Lue loppuun
