Keskiaikaisista teemoistaan ja lainailustaan huolimatta hurjat mongolit ovat jääneet varsin vieraiksi usein ritarien ja linnojen täyttämissä roolipelimaailmoissa. Fantasiaroolipeleissä ovat omien havaintojeni mukaan usein saaneet örkit ym. vastaavat ainakin pintapuolisen innoituksensa mongoleista, kuvailihan Tolkienkin, jonka Sormusten Herraa useimmiten lainaillaan fantasiaroolipeleihin, kirjojen ulkopuolella kirjeissään örkkejään  ”vähiten viehättäviksi mongolin tapaisiksi”. Historiallisemmin suuntautuneissa peleissä paimentolaiset ovat ehkä niin perin juurin vieraita ritariromantiikasta ammentavalle genrelle että niihin ei juuri törmää. 
Poikkeuksiakin toki on fantasiankin puolella mm. itselleni tuttu jo AD&D 2nd Editioniin julkaistu mongolien innoittama fantasiakampanja The Horde laajennuksena suosittuun Forgotten Realms kampanjaan, jonka fantasiamongoleilla ei ollut torahampaita.

Tämä artikkeli pohjaa ystäväni Lassi Niskasen esseehen: Ajatuksiani Johannes de Plano Carpinin matkakertomuksesta Mongolien historia. Matka tartarien maahan vuosina 1245–1247, sekä FT Antti Ruotsalan väitöskirjasta Europeans and Mongols in the Middle of the Thirteenth Century: Encountering the Other

.

Tekstiä olen Niskasen suostumuksella vapaalla kädellä leikannut ja liimaillut omien lähinnä roolipelaamiseen liittyvien huomioideni kanssa, viittaukset muihin lähteisiin olen pitänyt sellaisenaan. Lukiessani hänen jouhevaa mutta asiapitoista tekstiään mieleeni muistuivat useista roolipelilehdistä lukemani historia-artikkelit jotka ovat monelle varmasti toimineet ponnahduslautana totutusta poikkeaville peleille. Tässä artikkelissa historiantutkimus saa toimia siis pelinjohtajan apuna.

Mongolien hyökkäys

Itäistä Eurooppaa ravisutti vuosina 1240–1242 Mongolien tai Tartarien, kuten heitä tuolloin kutsuttiin, hyökkäys. Mongolit tuntuivat ilmestyneen kuin tyhjästä, eikä mikään vaikuttanut auttavan heidän pysäyttämisessään. Mongolit aiheuttivat hirvittävää tuhoa ja kärsimystä Puolassa ja varsinkin Unkarissa, jonka noin kahdesta miljoonasta asukkaasta arviolta puolet menehtyi tuona aikana. Mongolien tunnustelupartioita tavattiin jo Wienin ja Venetsian lähistöltä. Eurooppalaiset elivät maailmanlopun tunnelmissa, kun Mongolit vetäytyivät yhtä selittämättömästi kuin olivat ilmestyneetkin. Mistä he olivat tulleet? Mitä väkeä he olivat? Miksi he olivat hyökänneet ja vetäytyneet? Hyökkäisivätkö he uudestaan tai pikemminkin milloin he hyökkäisivät? 
Massiivinen hyökkäyshän on oiva ja perinteille uskollinen tapa pistää roolipelikampanjan ja varsinkin fantasiakampanjan pyörät liikkeelle, marssivat armeijat ja maailmanlopun tunnelmat toimittavat tehokkaasti viestiä että ”Jotain tarttis tehdä!” ja on jo aika kirkasotsaisilla sankareilla tarttua kalpaan.  Vähemmänkin fantastisessa ympäristössä äkillisesti jostain ilmestyvät valloittajat pistävät punttiin tutinaa, ja pakomatka kuin salamana kirkkaalta taivaalta ilmestyvien ja kaiken jyräävien hevosmiesten alta voi olla hyvä seikkailu jo itsessään.

Erityisen maittava variaatio perinteisille ”Luolille & Lohikäärmeille” joissa mennään luolaan seikkailemaan voisi olla ”Kaupunkeja & Kuninkaita” kampanja pelaten hyökkääviä mongoleja joille vieraat maat ja valtakunnat saavat toimittaa luolastojen asemaa.
Miekka & Magia genrestä tutulle barbaari-eskapismille ja Conan-barbaareita pelaaville ”Kaupunkeja & Kuninkaita” tyylinen lähestymistapa voisi tuoda erilaisen vaihtoehdon perinteisen lannevaatteen ja kahdenkäden miekan kanssa ympäri ypäjiä melskaamiselle.

Todellisuudessa mongolien hyökkäys ei tosin tullut minään yllätyksenä, sillä Mongolit olivat tunkeutuneet Venäjälle jo vuonna 1237, ja länteen oli kyllä tullut avunpyyntöjä mm. Unkarista. Läntinen kristikunta oli kuitenkin kiinni omissa sisäisissä ristiriidoissaan ja paavi Gregorius IX piti tärkeämpänä valmistautua yhteenottoon Frederik II:n kanssa, kuin lähettää apujoukkoja Itä-Eurooppaan. Paavi Gregorius IX kuoli vuonna 1241, mongoli-invaasion ollessa pahimmillaan. Sekasortoiset ja vaikeat ajat ovat mitä oivallisinta lähdemateriaalia roolipeleihin, maailman tapahtumat luovat erinomaiset puitteet suurelle draamalle ja toisenlaisessa erinäisten vaikeuksien voittamiselle pohjaavaan pelityylille taas vertaansa vailla olevan ”esteradan”.



Vakoojana mongolien parissa

Uusi paavi Innocentius IV pääsi sopimukseen Frederik II:n kanssa ja hän myös tarttui mongolien aiheuttamaan uhkaan. Lyonin konsiilissa vuonna 1245 Innocentius IV päätti lähettää retkikuntia mongolien maahan tapaamaan mongolien kuningasta ”rex tartarumia”. Heidän tehtävänään oli ottaa selvää mongoleista ja heidän aikeistaan, sekä yrittää käännyttää mongoleita kristinuskoon. Retkikunnista arvovaltaisimman johtajana oli fransiskaaniveli Johannes de Plano Carpini, joka kirjoitti matkastaan kirjan ”Historia Mongalorum”, joka on tämänkin artikkelin pääasiallinen lähde.

Plano Carpini toimi eräänlaisena paavillisena vakoojana matkallaan, joten hänen teoksensa on systemaattinen luotaus kaikesta mahdollisesti paaville hyödyllisestä tiedosta, jota retkikunta on onnistunut keräämään. Historia antaa hyviä ideoita roolipelaamiselle suorastaan kultatarjottimella, Plano Carpinin tai hänen kaltaisensa lähettilään ja muiden ympärillä pyörivien häärääjien pelaaminen voisi toimia kulmakivenä pidemmällekin kampanjalle.
Oikeata maailmaa mukailevassa pelissä kuten Ars Magicassa ei tällaisen kampanjan toteuttamisen luulisi olevan vaikeaa, ja fantastisemmassa miljöössä täytyy vain löytää vastineet Paaville, eurooppalaisille, mongoleille ja muille osapuolille.

Sami Janssonin sujuva suomennos Plano Carpinin matkateoksesta on korvaamaton apu ”muukalaisena vieraalla maalla” tyyliseen kampanjaan mongolien parissa. Latinaa taitamattomana en tosin voi verrata suomennosta alkuperäistekstiin, mutta Janssonin suomennos oli miellyttävä lukukokemus.
Kirja etenee temaattisesti käsitellen eri aihealueita vuorollaan. Geografisen johdannon jälkeen käsitellään mm. mongolien vaatetusta ja asumuksia, uskonnollisia käsityksiä ja tapoja. Tämän jälkeen hän esittelee mongolien valtakunnan alkuvaiheita ja maan ylimystöä ennen siirtymistään käsittelemään heidän sodankäyntiin- sekä rauhan solmimiseen liittyviä tapojaan. Tämän jälkeen kirjassa kerrotaan, kuinka mongoleja vastaan tulisi sotia ja kuinka vankien kanssa tulisi toimia. Itse matkakertomus on kirjan viimeinen eli yhdeksäs luku, joka on luonteeltaan omaelämänkerrallinen ja jossa Plano Carpini siis kuvaa itse matkaa Tartarikuninkaan puheille.

On hauska huomata Plano Carpinin matkakertomuksesta että hän ei suhtaudu mongoleihin mitenkään ylimielisesti, toisin kuin myöhempien aikojen matkaajat, vaan hänen tyylinsä on pikemminkin viileän analyyttinen. Uskonto on tietenkin asia erikseen, sillä onhan Plano Carpini kuitenkin harras kristitty. Hän kertoo mongolien tavoista suorastaan yllättävän neutraalisti ja analyyttisesti. Tässä valossa on hyvä muistaa että pelaajahahmojen ja EPH:eidenkaan ei tarvitse käyttäytyä täysin yksioikoisesti stereotyypillisen tapaan, vaikka eivät olisikaan varustettu samalla 2000-luvun arvomaailmalla millä pelaajat hahmolomakkeiden ja noppien takana.  Mongolejakaan ei tarvitse pelata ”jaloina villeinä” tai alati kaiken aikaa yrmeinä paimentolaissotureina.

Mongolien hyviä puolia, kuten sopuisuutta ja rehellisyyttä hän kuvailee ihailevasti. Hän kertoo mm. kuinka: ”Kukaan heistä ei halveksi toista, vaan auttaa ja huolehtii kykyjensä mukaan.” Lisäksi kiittelee mongolien hyveellisyyttä, eli sitä ettei aviorikoksia esiinny juurikaan. Hän kertoo mongolien harrastamasta polygamiasta, mutta ei kritisoi sitä lainkaan, joka tuntui mielestäni hieman yllättävältä. Ehkä sen tuomittavuus oli niin ilmiselvää, ettei sitä edes tarvinnut mainita lukijalle.

Tällainen ylistäminen on ehkä voinut olla Plano Carpinille keino jolla hän on kritisoinut kotona tapahtuvaa synnillisyyttä. Hän kertoo kuitenkin pitkälti mongolien huonoista tavoista: hän paheksuu heidän juopotteluaan, epäsiisteyttään, ruokatapojaan ja ennen kaikkea heidän ylimielisyyttään ja petollisuuttaan muita kuin mongoleja kohtaan. Ruotsala huomauttaakin kirjan nootissa sekä väitöskirjassaan, että mongolit elivät heimokulttuurissa, jossa oman heimon vahingoittaminen oli kiellettyä, mutta samaan aikaan ulkopuolisten huonoa kohtelua pidettiin suorastaan kunnioitettavana. Tätä käytöstä vahvisti myös mongolien saavuttama suurvalta-asema, joka sai heidät pitämään itseään kaikkia muita kansoja parempina. Hymy irtosi lukiessani hänen loppukaneettinsa mongolien pahoja tapoja käsittelevään osaan: ”Ja sanoakseni asian lyhyesti: on mahdotonta kirjata muistiin kaikkia tartarien pahoja tapoja, koska niitä on niin paljon.”

Sotimassa mongoleja vastaan

Mongolien sotilaallisen menestyksen syistä Plano Carpini esittää pätevän tuntuisia havaintoja. Perustana olivat tehokas organisaatio, ankara kuri ja huolellinen tiedustelu sotaretkelle lähdettäessä. Taisteluissa käytettiin kaksipuolista saarrostusta, mutta vihollista ei koskaan saarrettu kokonaan. Vaille pakotietä jäänyt vastustaja taistelisi epätoivon vimmalla, joten tälle jätettiin aina aukko, josta yrittää pakoon. ”Pakenevia he sitten surmaavat enemmän kuin itse taistelussa saisivat hengiltä”, kirjoittaja toteaa. Mistään tappioita kaihtamattomista massahyökkäyksistä ei siis ollut kyse, vaan omat tappiot pyrittiin pitämään pieninä välttämällä lähitaistelua ja turvautumalla ritareiden halveksimaan aseeseen, eli jouseen ja nuoliin. Voitettuihin kansoihin kohdistunut brutaali terrori oli sekin keino yrittää lamauttaa vielä jäljellä olevien vastustajien vastarinta, ja siten säästää mongolien loppujen lopuksi sangen vähäistä miesvoimaa.

Mongolien taistelutyyli ei siis ollut lähelläkään keskiaikaista ritariepiikkaa. Se perustui viekkauteen ja omien tappioiden minimoimiseen, kun taas eurooppalainen ritarieetos korosti rohkeutta jopa yltiöpäisyyteen saakka.
Sotimiseen  painottavissa peleissä usein pelaajat soveltavat strategioita ja taktiikoita joiden luulisi olevan aikakaudelle ja heidän hahmoilleen vieraita, ja toisaalta yltiöpäisyys on myös leimallista pelaajahahmoille. Vaikka sotiminen pelinä meneekin enemmän strategia- ja lautapelien puolelle voi sekin jos käytetty pelisysteemi tai pelinjohtaja siihen venyy tuoda mielenkiintoisen lisänsä peliin, varsinkin jos pitää selvänä että hahmot tietävät vain sen mitä heidän voisi olettaakin eikä sen enempää.

Plano Carpinin kirja onkin osaltaan myös vetoomus yhteisen rintaman muodostamisen puolesta. Hänen mielestään ainoa keino välttää mongolien orjiksi joutuminen on muodostaa yhteinen puolustus ja varustaa armeija hyvin, sillä ”Tartarit tuhoavat taistelussa sellaisen maan, joka ei saa tukea toiselta.” Lisäksi hän muistuttaa, että ”aseita hankittaessa ei pidä säästää rahaa, jotta sielut, ruumiit, vapaus ja kaikki muu saadaan pelastettua.” Eurooppalaiset armeijat tulisi lisäksi järjestää mongolien tapaan kymmenen, sadan, tuhannen ja kymmenen tuhannen joukkoihin ja muutenkin omaksua mongoleiden taktiikoita. Plano Carpini huomauttaa, että mongoleiden armeijasta suurin osa koostuu voitetuista kansoista, joten heidät olisi ehkä mahdollista saada kääntymään isäntiään vastaan.
Plano Carpini toteaa, kuin anteeksi pyydellen, ettei ole mikään sodankäynnin asiantuntija ja että strategiset kuviot ovat muiden alaa. Koska itsekään en ole keskiaikaisen sodankäynnin asiantuntija, voin hyvin todeta että minun mielestäni hänen ehdotuksensa kuulostavat varsin toimivilta.

Kuten jälkipolvet ovat saaneet todeta, Plano Carpinin ideat eivät ikinä joutuneet testiin, sillä toista mongolien hyökkäystä Eurooppaan ei ikinä tullut. Sen sijaan mongolit aiheuttivat tuhoa ja kärsimystä muslimien alueilla ja mm. hävittivät vuonna 1258 Bagdadin Abbasidi kalifaatin tappaen joidenkin arvioiden mukaan jopa miljoona ihmistä. Tätä hyökkäystä edeltäen mongolien lähettiläät olivat käyneet ehdottamassa Ludvig IX:lle, joka valmisteli ristiretkeä egyptiläistä Fatimidi kalifaattia vastaan,  jonkinlaista liittoa muslimeja vastaan. Toinen mongolien hyökkäys Eurooppaan olisi mielenkiintoinen ponnahduslauta vaihtoehtoiselle historian kululle pohjaavaan sotimispainoitteiseen kampanjaan, ja varsinkin jos oletetaan että Plano Carpinin ehdotukset otetaan Euroopassa vakavissaan. Vaikka varsinainen sotiminen ei niinkään herättäisi kiinnostusta niin liittouman muodostamiseen tähtäävä diplomaattinen peli tarjoaisi erinomaiset puitteet hovijuonittelukampanjalle.

Vieraana mongolien luona

Mongolien ja eurooppalaisten välisestä kanssakäymisestä kertoo kattavasti Antti Ruotsalan väitöskirja, Europeans and Mongols in the Middle of the Thirteenth Century: Encountering the Other. Hän tarkastelee väitöskirjassaan sitä, miten eurooppalaiset näkivät mongolit ja toisin päin. Hän etsii eroja ja yhtäläisyyksiä molemmissa kulttuureissa sekä tutkii sitä, mitä kohtaamiset mongolien kanssa paljastivat eurooppalaisten omasta maailmankuvasta ja identiteetistä.

Ruotsala käsittelee aihettaan temaattisesti. Ensin hän luo yleiskatsauksen tilanteeseen aikarajauksen aikana ja juuri ennen sitä. Kirjansa kolmannessa osassa hän tarkastelee eurooppalaisten ja mendikanttien (ennakko)käsityksiä mongoleista, kohtaamista ja siihen liittyneitä rituaaleja, diplomatiaa ja viimeiseksi hän vertailee mongolien ja eurooppalaisten juomatapoja.

Juomatapoja vertailevassa osassa on kylläkin enemmän kyse mendikanttien kuin ”eurooppalaisten” juomatavoista. Ruotsala huomauttaakin että vaikka he paheksuivatkin mongolien juomatapoja, olivat matkaajat varmasti nähneet vastaavanlaisia juomakilpailuita ja oksentelua kotonaankin.
He eivät suhtautuneetkaan negatiivisesti alkoholiin sinällään, vaan sen aiheuttamaan tilaan, joka altisti muille synneille. Ylenmääräinen juominen oli myös osa ahneuden syntiä ja siksi tuomittavaa. 
Keskiajan eurooppalaisia hahmoja, ja varsinkin uskonnollisten järjestöjen jäseniä pelattaessa voi olla hyvää pistää korvan taakse minkälaiset ovat käsitykset syntisestä elämästä.
Tyhmänä hahmoaan ei tosin välttämättä tarvitse pelata, ellei välttämättä juuri niin haluta, kyllä uskonfanaatikkonakin pelatusta hahmosta voi olettaa että hän saattaa miettiä kaksi kertaa ennen kuin menee mitään huomauttelemaan turskealla aseistautuneelle mongolisoturille joka riekkuu ja rietastelee jurtassaan kännissä kuin käki.

Mongoleille taas ylenmääräinen syöminen ja juominen olivat osa vieraanvaraisuutta ja heidän shamanistinen uskontonsa suhtautui myötämielisesti muuttuneisiin tajunnan tiloihin. He asuivat myös harvemmassa kuin eurooppalaiset, joten heidän sosiaalinen kontrollinsa oli tässä suhteessa vähäisempää. Ruotsalan mukaan matkakertomuksissa ei mongolien juopottelua ikinä tuomittu kovin jyrkästi, sillä vaikka he joivat itsensä kovaan humalaan, eivät heidän juopottelunsa synnilliset seuraukset ikinä olleet kovin vakavia.

Juominkien tärkeys sosiaalisena tapahtumana ovat monelle lukijalle varmasti tuttua myös kotoisesta juomakulttuurista, mutta roolipelissä tämä tarjoaa taas yhden mahdollisuuden roolipelata hahmoaan, minkälaisia kommervenkkejä syntyykään vaikka kun paljastuukin keskellä aroa että joku seurueesta, vaikka muuten niin tyynen etäinen mongoliopas vetää hirveät rähinäkännit tai kenties tiukkapipoisemmille hahmoille vielä pahempaa sydämistyy ja heittäytyykin liiankin tuttavalliseksi, ja onkin jo nurmipainin aika.

Monen fantasiaeepoksen ja seikkailun alku on usein tavernassa, ”Luolastoissa & Lohikäärmeissä” keskiverto seikkailija kun hän ei kolua luolien syövereitä tai ole maailmaa pelastamassa viettää aikaansa tuopin äärellä kunnes jokaisessa fantasiakapakassa vakiona nurkkapöydässä istuva kaapuveikko pestaa johonkin hommaan,  variaationa aiemmin mainitussa ”Kaupunkeja & Kuninkaita” kampanjassa hahmot voivat aivan hyvin istua jurtan perällä vetämässä lärvejä kunnes on aika taas pistää ranttaliksi.

Diplomaattiset kontaktit eurooppalaisten ja mongolien välillä tulivat ensin eurooppalaisten puolelta. Paavi Innocentius IV lähetti pian mongoli-invaasion jälkeen lähetystöjä ottamaan yhteyttä mongolien kuninkaaseen. Diplomatia ja mongolien mahdollinen käännyttäminen annettiin tehtäväksi hiljattain perustetuille kerjäläisveljestöille eli Fransiskaaneille ja Dominikaaneille. Nämä olivat uskonnollisten asioiden eksperttejä ja kokeneita käännyttäjiä. Neljästä lähteneestä lähetystöstä ainoastaan Plano Carpinin onnistui päästä Karakorumiin asti. Ruotsala kertoo kuinka kulttuurien kohtaamisissa ei vältytty yhteentörmäyksiltä, eritoten mongolien vaatimien alistumisriittien takia.
St.Quentin epäonnistui lähes kaikessa omalla matkallaan: hänellä ei ollut tarjota lahjoja isännilleen, hän yritti käännyttää heitä ja teki selväksi että hän piti omaa uskontoaan parempana, eikä hän suostunut pakanallisina pitämiinsä alistumis- ja puhdistusriitteihin, joita mongolit vaativat. Hänen isäntänsä määräsi hänet jopa kuolemaan, mutta hän sai kuitenkin lopulta palata kotiin. 
St.Quentinin kaltaisen kiivailijan pelaaminen ei ehkä olisi kauhean mielenkiintoista mutta hänen törmäyksestään mongolikulttuurin kanssa saa varsin mielenkiintoista materiaalia ajatellen vaikkapa  eurooppalaisten pelaajahahmojen todennäköisesti lähes väistämättömiä vastaavia ongelmia.

Mongolit olivat yleisesti ottaen uskonnollisesti suvaitsevaisia. Plano Carpinille he selittivät puhdistusriittien olevan vain siksi ettei heidän johtajaansa vastaan voitaisi tehdä pahaa, johon hän vastasikin voivansa tehdä sen osoittaakseen ettei ollut pahoissa aikeissa. Rubruk, joka siis oli matkallaan vuosikymmen myöhemmin, ratkaisi alistumisriittiin liittyvän polvistumisen luoman ongelman lausumalla samalla ääneen rukousta, jolloin sitä ei voinut pitää harhaoppisena. 
Roolipelissä samankaltaisten luovien ja tilannetajua osoittavien ratkaisujen tukeminen luo varmasti hersyviä tilanteita peliin.

Lähettiläiltä vaadittiin joustavuutta heidän lähtiessään uuteen ja outoon maailmaan. Puhdistumis- ja alistumisriitit olivat tärkeitä mongoleille, eivätkä he joustaneet niistä. Nämä riitit  olivat vahvistus mongolien hegemonia-asemasta. Realismiin pyrkivässä pelimaailmassa kannattaa tällaisista yksityiskohdista pitää kiinni.

Muuten he olivat varsin joustavia ja uskonnollisesti suvaitsevaisia. Mongolien puolelta saapui kuningas Ludvig IX:n luokse Kyprokselle nestoriolaisia diplomaatteja, jotka ehdottivat sotilaallista liittoutumista muslimeita vastaan. Tämä herätti suuria toiveita lännessä ja Ludvig IX lähettikin Rubrukin Karakorumiin. Hänen matkastaan syntyi teos Itinerarium, jota pidetään keskiajan ehkä hienoimpana matkakertomuksena. Matkan tulokset tosin jäivät laihoiksi ja Rubruk sai kotiin tuomisiksi vain käskyn Ludvigille tulla Karakorumiin alistumisriitteihin ja verotettavaksi.

Ruotsalan mukaan mongolit kunnioittivat kaikkia uskontoja ja mongoliaristokratia tunsi kristinuskon varsin hyvin, sillä monet heidän vaimoistaan ja äideistään olivat kristittyjä nestoriolaisia. Tämä herätti turhaa toiveikkuutta heidän mahdollisesta kääntymisestään. Mongolit uskoivat että kaikkiin jumaliin kannattaa olla hyvissä väleissä, joten he sallivat vapaan uskonnon harjoittamisen valtakunnassaan.

Ruotsala kuitenkin huomauttaa että tähän on myös sisältynyt reaalipolitiikkaa, sillä mongolit tiesivät sen lisäävän laajan valtakuntansa vakautta –jossa esiintyi käytännössä kaikkia tuolloisen tunnetun maailman uskontoja– jos ihmiset saisivat pitää uskontonsa. Ainoa vaatimus oli kuuliaisuus hallitsijoita kohtaan, eivätkä mongolit epäröineet tuhota jotakin ryhmittymää joka nousi heitä vastaan.
Uskontojen kirjon kukoistus ja suvaitsevaisuus tuo jossain määrin mieleen D&D:n ja monen muun fantasiaroolipelin jossa asia on vain niin sen kummempia perustelematta,  mongolien valtakuntaa voisi pitää mallina jos haluaa vaikka järkeistää mistä moinen voisi johtua.
Fantasia tai fantastisia elementtejä sisältävässä kampanjassa voi olla yliluonnollisiakin syitä antaa alistettujen kansojen pitää uskontonsa, fantasiakampanjassa toisin uskovien vainoaminen ei ole kauhean kannattavaa jos heidän vihainen jumalansa kostoksi alkaakin vaikka viskoa salamoita niskaan.

Miten lisääntynyt tieto siis muutti käsityksiä mongoleista?  Mongolien hyökätessä Eurooppaan, näiden arveltiin olevan itsensä Antikristuksen joukkoja ja tulleen suoraan manalasta eli ”ex tartaro”. Ruotsalan mukaan mendikanttien rehelliset selonteot humanisoivat mongolit, eikä heidän enää kuviteltu olevan paholaisen joukkoja vaan osa luojan luomuksista. Mongolit olivat uusi voima joka oli yllättäen tunkeutunut kristittyjen ja muslimien jakamaan maailmaan. Mongolit olivat kohtaamisissa aina vahvempana osapuolena ja he siis määräsivät kommunikaation muodot ja ottivat toisista kulttuureista vain haluamansa osat.

Mongolit pitivät itseään muita ihmisiä parempina ja paimentolaista elämäntapaansa ylivertaisena. Monesti osapuolet eivät ymmärtäneet toisiaan erilaisista tavoista ja yhteisen kielen puuttumisesta johtuen. Ruotsala toteaa kuitenkin että osapuolet pystyivät hyvin sietämään toistensa erilaisuutta ja yksilötasolla raja-aitoja voitiin myös ylittää…Rubrukin teoksessa kerrotaan siitä kuinka retkikunta ystävystyi oppaansa kanssa, joka oli aluksi suhtautunut heihin vihamielisesti ja ylenkatsoen.  Verkkainen tutustuminen vierasta kulttuuria edustavaan oppaaseen tarjoaisi erinomaiseen roolipelaamismahdollisuuden, ja vieraan ja omasta perspektiivistä oudon ei roolipeleissäkään tarvitse välttämättä aina tarkoittaa että vieras on satu- tai avaruusolento jolla on suipot korvat tai hän asuu maan alla, haltiat ja kääpiöt tai klingonit ja vulkanuslaiset ym. vastaavat kuitenkin ovat varmasti monelle roolipelaajille jo ehkä liiankin tuttuja ja turvallisia.

Mongolit ja muut idän ihmiset olivat siis kuitenkin ihmisiä vikoineen ja hyvine puolineen. Mendikanttien matkat olivat esisoittoa idän avautumiselle, jotka saivat jatkoa mm. Marco Polon matkakertomuksesta sekä Sir John Mandevillen kuvitteellisesta matkakertomuksesta, jota tosin silloin pidettiin totena. Eurooppalaisille aukeni uusi maailma.

---

Artikkeli on julkaistu alunperin Roolipelit.net-sivustolla ja sen ovat kirjoittaneet Jonas Mustonen ja Lassi Niskanen. Toimitus: LOKIn toimitus.