Ensimmäinen työpaja. Ensimmäinen kohtaus hahmon pelaamista kahdestaan lähimmän kontaktin kanssa.

Raivostun sekunneissa. Kabir on yhtä jähmeä kuin aina ennenkin. Eikö tuolla ukolla ole tunteita lainkaan? Aina se vaan miettii rahaa ja numeroita. Eikä yhtään tyttöjä. Meidän tyttäriämme. Mieluummin myy heidät!

Pääsen heti kiinni hahmooni Deepanwitaan, intialaiseen huoraan. Hänen vihaansa, hänen turhautumiseensa, hänen äkkipikaisuuteensa. Vaikka hän on luonteeltaan hyvin erilainen kuin mitä olen itse tottunut olemaan. En ajattele enkä analysoi mitä hahmoni tekee, havainnoin vain. Seuraan impulsseja. Hahmo virtaa vaivattomasti lävitseni. Kuin itsestään syntyvät runot suoraan kynästä paperille kahvilan pöydässä.

Eikä minun tarvitse tehdä mitään. Se kaikki vain tapahtuu.

Muutaman työpajan jälkeen koittaa varsinainen peli. Kyseessä on elämäni intensiivisin larppikokemus: Selittämättömät — kolmen yön yli kestävä vaelluslarppi.

Alkupelistä kuume vie oman huomionsa. Vaeltamaan pääsen vain nimeksi, ja pelinjohdon autolla tehtävät siirtymät pelin ja off game -lepopaikan välillä katkovat immersiota. Silti tunnen hahmoni olevan jollain tapaa koko ajan mukana.

Viimeisenä varsinaisena pelipäivänä kiirastulen saarella en enää edes muista olleeni kipeä. Istun jälleen vain tarkkailijan paikalla, kun taas Deepa elää vahvasti kauttani. Matkan ja metsän muuttamana.

Löydämme keskusteluyhteyden. Hänkin rupeaa kuuntelemaan ja näkemään. Eikä vain puhumaan numeroista, joista hän aina ennen on puhunut. Kerron, että lapset ovat opettaneet minulle, että sitä he tarvitsevat. He haluavat että joku kuuntelee ja näkee ja tuntee heidät. Sitä osaa rakkaudesta en Kabirilta koskaan ennen saanut. Se teki minusta katkeran. En saanut hänen lihaansakaan. Vaikka pitkään luulin, että vain sitä oikeasti himoitsin.

Yllätyn siitä, miten hahmo reagoi toisin kuin luulin. Hänen kuuma vihansa on laantunut kylmäksi välinpitämättömyydeksi. Kyltymätön himo alkaa väistyä rakkauden tieltä. Hänen sanoissaan kuultaa sellainen elämänkokemus ja viisaus, jota en olisi osannut odottaa prostituoidun suusta kuulevani.

Annan sen kaiken vain tapahtua.

Näen kaiken kauempaa. Näen selkeämmin. Ehkä tein parhaani niillä korteilla, jotka minulle oli jaettu. Vaikka Kabir yhä hiillosti minua myöntämään virheitäni. Hän sanoi, että en ottanut vastuuta teoistani. Että syytin aina muita. Mutta hänhän teki itse juuri sitä!

Seuraan uteliaana, miten tässä kuolemanjälkeisessä ulottuvuudessa hahmolleni alkaa kehittyä oma tietoisuus.

Pelin jälkeen annoin luvan omien ajatusrattaideni päästä taas valloilleen. Pohdin, oliko loppu vähän liiankin onnellinen. Olisiko hahmoni pitänyt olla vihaisempi ja vahvemmin himonsa turmelema. Sekoittuiko Deepaan sittenkin liian paljon omaa persoonaani?

Sitten tajusin, että kaikki meni juuri kuten pitkin. Tuntui siltä, että jokin itseäni suurempi luova voima loi hahmon puolestani. Paremmin kuin olisin sen itse järkeilemällä tehnyt.

Miten tällaisen “flown” kokeminen on mahdollista pelin aikana?

Koen, että se mitä tässä pelikokemuksessa tapahtui on verrattavissa pitkälti flow-tilaan. Sellaiseen luomisen tilaan, jossa sanat, sävelet, siveltimenjäljet tai ideat löytävät oman uomansa aivan itsestään.

Rahtusia jostain vastaavasta olen aiemminkin larppien aikana päässyt kokemaan (pelejä on takana useita kymmeniä 20 vuoden ajalta), mutta koskaan hahmo ei ole luonut itseään näin helposti.

Kokosin tähän seitsemän seikkaa, joiden uskon vaikuttavan siihen, että hahmo voi toteutua pelissä aivan itsestään pelaajan lävitse ilman pähkäilyjä:

Omien rajojen tunteminen ja turvallinen peliporukka. Kanssapelaajiin tutustuminen ennen peliä luo luottamusta ja turvan tuntua. Myös rajoista on syytä jutella aina ennen peliä, varsinkin lähimpien kontaktien kanssa.

Tunteiden kuuntelu, impulssien mukaan heittäytyminen täysillä. Tässä tunnetyöskentelystä, improsta ja näyttelijäntyössä käytettävän Meisner-tekniikan opettelusta on ollut todella paljon hyötyä.

Luottamus siihen, että se tapahtuu, minkä kuuluukin tapahtua. Kaikki menee oikein.

Pelaajan on oltava kohtalaisen sinut itsensä ja sen kaiken kanssa mitä tapahtuu. Jos et hyväksy jotain itsessäsi, voi olla vaikea antaa hahmon tehdä niin. Toisaalta, jos tiedostaa hahmon haastavat piirteet etukäteen (esim. itselläni viha ja äkkipikaisuus), niille tulee tilaa ilmentyä pelissä.

Etukäteen voi päättää, että hahmo toimii tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, vaikka itse toimisikin toisin. Eikä pidä hätääntyä, vaikkei kaikki menisikään suunnitelman mukaan. 🙂

Mitä enemmän pohjatyötä, sitä vähemmän hahmosta tulee pelaajan kaltainen. Tässä pelissä tuli tutustua hahmon maan kulttuuriin, kirjoittaa pätkä lapsuudentarinaa ja lisäksi katsoin pari dokumenttia. Peliä edeltävissä työpajoissa pelattiin myös muutama lyhyt kohtaus lähimpien kontaktien kanssa.

Hahmolle on historian lisäksi hyvä määritellä luonteenpiirteet ja perustelut sille, miksi hahmosta on tullut sellainen kuin hän on. Lisäksi on hyvä tietää mitkä asiat hahmolle ovat kaikista tärkeimpiä (eli arvot).

Kun saavuttaa tuollaisen flow-tilan, onko silloin täysin irtautunut omasta persoonallisuudestaan? Onko siitä käsin mahdollista pelata ihan mitä tahansa rooleja? Seuraavassa kirjoituksessani vastaan näihin kysymyksiin ja pohdin missä kulkee minuuden ja hahmon välinen raja.

---

Artikkelin on kirjoittanut Noora Korppi, toimittanut LOKIn toimitus.

---

Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki