Arvostelussa Blightburg

Renessassin Italian juonien ja selkäänpuukotusten täyttämään kaupunkivaltioon sijoittuva roolipeli Valtaistuinpelin hengessä

Juonittelua ja hahmodraamaa lupaa Blightburgin mainosteksti ja täytyy sanoa, että Blightburg on suomalaisessa roolipelijulkaisujen listassa monella tapaa uutta ja erilaista. Siitä on myös helppo erehtyä, mikäli tyytyy lukemaan vain takakannen kuvauksia saati pelkästään selaamaan peliä.

Blightburg on suunniteltu tiiviisti toimivaksi paketiksi ja peli tietää, mitä se tarvitsee mekaniikaltaan. Tässä pelissä hahmojen on tarkoitus myös valehdella toisilleen, kilpailla toisiaan vastaan, eikä pelissä ole eikä se kaipaa hirviöitä. Jopa Blightburgin pelimekaniikan ydin tuntuu olevan kysymys siitä, millainen ihminen pelihahmo todella on.

Blightburgin rakenne ja mekaniikka on paljon velkaa Apocalypse Worldin ja sen johdannaisten järjestelmälle: pelin dramatiikka perustuu liikkeille, joissa heitetään 2d10+hahmon ominaisuus ja lopputulos tarjoaa aina kolme mahdollista mallia. Pelissä nopanheitot luovat aina draamaa, sillä epäonnistuminen ei ole pelkästään epäonnistuminen, vaan sillä on aina seurauksia. Onnistumisia on kahta lajia, joista heikompi tuottaa jonkun komplikaation.

Hahmolla on kuusi ominaisuutta ja kustakin ominaisuudesta on johdettu tavallinen liike kaikkien hahmojen käyttöön ja erikoisempi liike, joka avautuu vain tietyn elämänpolun eläneille hahmoille. Esimerkiksi hahmon Kavaluutta käytetään sekä huijaamisessa, mitä kaikki hahmot voivat yrittää, että varjostamisessa, jota voivat käyttää vain tietynlaisen elämän eläneet hahmot.

Pelin todellinen suola eivät ole kuitenkaan nämä tavanomaiset perusliikkeet, vaan painostaminen (arvostelun kaikki suomennokset ovat omiani), joka on selkeästi pelaajan eikä hahmon tekemä liike. Tällä painostamisella tarjotaan toiselle pelaajalle mahdollisuus ohjata hahmoaan tiettyyn suuntaan. Painostustusta ei muista liikkeistä poiketen koskaan ratkaista nopalla, vaan painostettu päättää toimintansa, mutta kieltäytyminen hahmonsa luonteen mukaisesta toiminnasta aiheuttaa pelimekaanisen seurauksen.

 

Romeot ja Juliat

Blightburg sijoittuu renessanssin Firenzeä muistuttavaan kaupunkivaltioon, jossa taikuus toimii ja taikuus on taustaltaan turmelevaa ja pahaa. Tätä kaupunkivaltiota kirja ei kuvaile juuri lainkaan, sillä pelin kannalta hahmot ovat pelin pääosissa ja hahmoilla on yleensä merkittävä asema kaupungissa, joten Blightburgin hahmonluontiin kuuluu myös valheiden kaupungin luominen.

Kirjassa on tarkat ja havainnolliset ohjeet, miten kaupunki luodaan yhdessä vähän alle kahdessa tunnissa ja tämän jälkeen pelaajahahmot puolessa tunnissa. Testatessa aikataulutus piti hyvin lupauksensa. Kaupungin luominen yhdessä keskittyy tärkeimpiin instituutioihin, joihin pelaajahahmot liittyvät ja niiden keskinäiseen tavoiteverkostoon.

Pelin oletusmaailma muistuttaa Machiavellin Firenzeä, mutta loppujen lopuksi Blightburg on hyvin ohuella napanuoralla kiinni settingissään. Esimerkkinimet ja ammattivaihtoehdot ohjaavat valittuun suuntaan, mutta käytännössä mikään ei pakota peliä osumaan tuohon suuntaan. Blightburgia voi pelata ilman mitään muutoksia Kustaa Vaasan hovissa ja hyvin pienellä säädöllä peli taipuu banaanitasavallan rikollissyndikaattien ja korruptoituneiden vallanpitäjien välienselvittelyksi vaikka nykyaikaan.

Paitsi että Blighburg ohjaa luomaan yhdessä peliasetelman, se sisältää elämänlankamaisen hahmonluonnin. Blightburgin hahmojen luomisessa keskeisessä osassa ovat 2-6 elämänpolkua, jotka hahmolle valitaan. Elämänpolut luovat hahmon taustan ja ammatillisen historian kertomalla missä hän on kasvanut ja mitä hän on tehnyt työkseen ennen kuin peli varsinaisesti alkaa. Erilaiset taustavalinnat tuottavat erilaisia hahmoja, sillä kukin valinta parantaa joitakin hahmon ominaisuuksia tai antaa hänelle pelimekaanisia liikkeitä, jotka ovat mahdollisia vain osalle hahmoista.

Jos tätä elämänpolkujärjestelmää vertaa muihin samankaltaisiin, kuten Warhammer Fantasyyn tai Burning Wheeliin, niin Blightburg on valintojen suhteen avoin, eikä pakota hahmoja tiettyihin seurauksiin hahmojen edellisten ammattien mukaan. Epätodennäköiset yhdistelmät, kuten nousu palvelijasta kanttoriksi ja kanttorista ratsumieheksi ovat pelissä mahdollisia, jos pelaaja niin haluaa. Tämän seurauksena mahdollisia hahmoyhdistelmiä on valtava määrä. Vaikka peli ohjeistaa välttämään optimointia ja keskittymään sellaisen hahmon suunnitteluun, jonka pelaaminen kiinnostaa, tuntuu mahdottomalta välttää erilaisten taustatarinoiden miettimistä.

Yhtään pidempään pelattuna elämänpolut kysyvät joko rajoittamista pelinjohtajalta tai tilannetajua pelaajilta tai sen mahdollisuuden hyväksymistä, että hahmoista tulee taustaltaan hyvin yksilöllisiä. Testipelissä meillä oli esimerkiksi onneton aatelislapsi, joka oli päätynyt pyövelin oppipojaksi teinivuosinaan ja tämän jälkeen nuorena miehenä rikollisjengin johtajaksi.

Toinen hyväksyttävä tekijä hahmonluonnissa on se, että se pakottaa hahmot vaihtamaan ammattiaan ja siirtymään yhdestä toiseen jos heillä on yhtään enemmän ikää. Pelin säännöt eivät tue elämäntarinoita, jossa hahmo on koko ikänsä harjoittanut samaa ammattia. Mekaniikka kyllä mahdollistaisi myös hahmot, jotka ovat olleet pidempään samassa ammatissa, mutta tämä tekisi parista elämänpolusta kerrattuina suhteettoman vahvoja.

 

IMG_4302

Kuva: Wille Ruotsalainen

 

Rappiolinna liikkeessä

Blightburgin keskiössä on kuitenkin se, mikä hahmo loppujen lopuksi on persoonana ja ihmisenä. Jokainen pelaaja valitsee hahmolleen kaksi mahdollista luonteenpiirrettä, joiden välistä voimakkuutta peli selvittää. Aina nämä eivät ole vastakohtia keskenään. Testipelissä meillä oli salamurhaaja, jonka pelaaja selvitti sitä, onko hahmo pikemminkin kostonhimoinen vai väkivaltainen. Tilanteessa, jossa hahmo voisi olla syytä toimia vaikka kostonhimoisesti, kuka tahansa muista pelaajista voi yrittää painostaa pelaajaa ohjaamaan hahmoaan tähän suuntaan.

Pelaajalla on aina mahdollisuus kieltäytyä, jolloin hahmon stressi kasvaa ja hän saa pisteen toiseen luonteenpiirteeseensä, tässä tapauksessa kostonhimoiseen. Se luonteenpiirre, joka ensimmäisenä kasvaa kolmella kilppiirrettään suuremmaksi, siirtyy hahmon pysyväksi, syväksi luonteenpiirteeksi, jota voi edelleen käyttää vipuna hahmon ohjaamiseen, mutta vähän eri tavalla.

Tämä mekaniikka nostaa hahmot automaattisesti myös muiden pelaajien pelaamisen keskiöön. Pelaajat ohjataan tarkkailemaan muita hahmoja ja kiinnostumaan niistä. Blightburg ei kuitenkaan pysähdy siihen, vaan pelissä on mukana mekaniikka vertauskuvalliselle paholaisen istuimelle: jos hahmon stressi kasvaa tarpeeksi suureksi, kaikki muut pelaajat voivat käyttää hänen stressipisteitään sössiäkseen hahmon toimintaa ja pakottaakseen tämän toimimaan rankemmalla tavalla: sanomaan tylysti mitä todella ajattelee tai luopumaan estoistaan. Tähän mekaaniseen ohjaimeen on mahdollista päästä myös painostaessa hahmoa toimimaan pysyvän luonteensa mukaisesti, mutta se tuottaa onnistuessaan painostetulle samalla sisupisteitä, joita pelissä voi käyttää parantamaan omia onnistumisiaan.

Testipelissä Blightburg toimi sulavasti ja kaikki pelaajat nauttivat hahmonluonnista. Taikajärjestelmä on riittävän yksinkertainen toimiakseen sujuvasti ja samalla siinä on sopivasti synkkyyttä ja taikuuden korruptoivasta vaikutuksesta seuraavaa epävarmuutta. Peli edellyttää kuitenkin toimiakseen pelaajilta sen asian hyväksymisen ja ymmärtämisen, etteivät heidän hahmonsa ole tiimi. Samalla peli sisältää ajatuksen, ettei tässä ole kyse lautapelimäisestä kilpailusta siinä, kuka voittaa. Paholaisen istuin toimii tehokkaammin, jos sillä istuvan pelaajan hahmo ei ole lainkaan kohtauksessa läsnä. Peli ohjaa jo alkusivuillaan siihen, että vaikka valheiden kaupungissa teemana on vehkeily, niin pelaajat saavat (ja heidän pitää) tuntea toisten hahmojen salaisuudet.

Pelin kotisivulta saatavat apumateriaalit ovat vaatimattoman näköisiä, mutta selkeyttävät ja nopeuttavat peliä huomattavasti ja suosittelen niiden käyttöä etenkin alussa. Kaikkineen Blightburg on kiehtova peli, jota testipelaajatkin tahtoivat pelata ensi viikolla lisää. Kuvituksen ja ylipäätään visuaalisen puolen suhteen Blightburg ei päästä lukijaa helpolla. Kun roolipelejä on julkaistu perinteisesti aina kuvitettuina laitoksina, niin Blightburgin selaileminen ei anna lukijalle muuta kuin tekstiseinän. Tuo seinä kannattaa kuitenkin rikkoa lukemalla, sillä Blightburg on oivaltava peli, joka tietää mitä hakee ja hakee sen hyvin.


Arvostelun kirjoittanut Wille Ruotsalainen, toimittanut LOKIn toimitus.


Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s