Heinä-elokuun 2020 LOKIn toimitus viettää kesälomaa erikoisen kevään ja alkukesän jälkeen. Julkaisemme lukijoidemme iloksi tiistaisin throwback artikkeleita vuosilta 2012-2014. Tämä artikkeli julkaistiin LOKIssa alunperin 13.5.2013.

Sateenkaarilipun alla sijoittui historiallisen Saksan talonpoikaissodan jälkeiseen postapokalyptis-henkiseen vaihtoehtohistoriaan, vuoteen 1548. Peli realismiin ja autenttisuuteen tähtäävää historiallista draamaa (genre, joka on hyvin tuttu Harmaaasusien peleissä aikaisemmin pelanneille), mutta vaihtoehtohistoria twistillä. Sotien ja kulkutautien myötä järjestys on romahtanut Keski-Euroopassa ja henkiinjääneet perustavat yhteiskuntaa uudelleen talonpoikaiskapinan aatteiden pohjalta, ilman ruhtinaita ja kirkkoa. Peliä mainostettiin myös Mad Max -seikkailuna landsknechtien aikakaudella.

Peli pelattiin Kemiönsaaressa, aivan järisyttävän upealla paikalla. Kaukana kaikesta oli puron varrella hirsirakennus ruokasaleineen ja isolla puuverannalla. Puron toisella rannalla oli suuri noin 40 hengen (ehkä enemmänkin) savusauna turvekatolla. Nukkumatilat olivat neljän metrin koekuteen nostetuilla majoissa sänkyineen kaikkineen. Pelin ajaksi nukkumatiloja oli järjestetty myös telttoihin. Pelinjohto oli rakentanut paikalle myös puisen kehikon kansankehälle, jossa erimielisyydet yhteisön sisällä ratkaistaisiin mm. painimalla tai miekoin. Paikka oli kuin suoraan sadusta, mikä lisäsi pelin tunnelmaan oman hohdokkuutensa.

Pelipaikalle olivat siis saapuneet oman yhteisönsä perustaneet henkiinjääneet parisen kymmentä vuotta sotien jälkeen. Johannes Kastajan juhlassa kastettiin nuoria ja juutalaisia, erimielisyyksiä ratkottiin kansankehässä painimalla tai miekkaa heiluttelemalla, esitettiin rivohkoja näytelmiä Martin Lutherista ja yöllä nuoret pakenivat keskenään juhlimaan omiin metsäreiveihinsä laulamaan sykähdyttäviä versioita virsistä (ihan oikeasti, wau mitä versioita). Pelin hahmojen rakentama yhteisö oli kuin mikäkin pahin hippikommuuni ja kommunistin unelma. Kaikista päätöksistä piti puhua eikä kukaan omistanut mitään, kaikki oli yhteistä. Ihmisluonnollehan tämä ei sopinut, joten hyviä kiistoja, nihkeilyä ja omaan pakkaan puhaltamista saatiin hyvin aikaiseksi yhteisön sisäisten ryhmien (talonpoikien, artesaanien, rajan vartijoina toimivien rajanväkeläisten) keskuudessa.

Itse huomasin tuumailevani, että ihan kuin ruotsalaiset. Kaikesta piti diskuteerata.

Siis naimisiin nyt heti,
sijatkaa aviopeti!
Tät’ ei ees Luther estä,
sua ilman en mä kestä!

Hei tyttö, annas suuta
ja tiiet kyl mitä muuta,
varpaistain päähän saakka,
ei koskematt’ jää paikkaa.

san Tomi Gröndahl, säv virsi 550, sov. Hannu Niemi, Olli Hakkarainen & co

Haluan sanoa pari sanaa puvustuksesta. Yleensäkin Harmaasusien peleissä ihmiset panostavat pukeutumiseen ja autenttisuuteen hämmästyttävänkin paljon. Mutta lissäpä soppaan iso kalukukkarot ja törkeän päheät hatut ja kuvittele vain, mihin suuntaan sitten mennään. Itse väsäsin pukuani (ja sitä typerää hattua) käsin parisen kymmentä tuntia sormenpäät neulanpistoilla. Ja se oli sentäs sieltä vaatimattomimmasta päästä. Nostan täydellä hattua larpin pelaajille – oli se varmaan ehkä kaikista naurettavimmin puettu larppi, jossa olen koskaan ollut – ja samalla yksi upeimmin propatuista. Kalukukkarot tulevat uniinikin.

Itse en ollut kovin tyytyväinen hahmooni, jolle tosin luvattiin paljon pelinsisäistä tekemistä. Olisin itse voinut reagoida (taas toiveitteni vastaisesti) saamaani teinihahmoon, joten tästä voin syyttää vain itseäni. Tosin lyhytkuvauksen 19-vuotiaasta, muuttui hahmoni varsinaisen kuvauksen mukaan noin 15-vuotiaaksi. Senkin toki huomasin vasta muutamaa päivää ennen peliä, joten syyttävä sormi kääntyköön omaan napaani, mitäs en lukenut kunnolla.

Se sai minut kuitenkin pohtimaan sitä, pitäisikö minun lihottaa itseäni, hankkiutua raskaaksi tai vaikka vaihtaa sukupuoltani saadakseni suomalaisissa larpeissa muitakin kuin teinihahmoja (fantsukenttejä ei lasketa hei). Yleensä teinihahmot kun tuntuvat olevan pelin täytehahmoja, vaikka toimintaa luvattiinkin. Ja olihan sitä tässä larpissa, vaikka toiminnan välissä meidän teini-ikäisten kastettavien olikin sitten periaatteessa odotettava toimettomina, sillä meille sanottiin, että kohta tehdään kasteeseen liittyvä toiminta X, älkää häipykö mihinkään. Ja sitten odotettiin taas tunti. Tämä olisi toki hoitunut pelin sisäisen toiminnan paremmalla suunnittelulla tai aikatauluttamisella, ja hahmoni olisi ollut varsin mukava pelata.

Valitettuani asiasta (sivistyneesti) Facebookkiin, sain osakseni niin myötätuntoa kanssauhreilta, ja tuhahtelua vanhemmilta pelaajilta. En saisi olla pahoillani siitä, että sana nuorempia hahmoja, koska jotkut saavat vain vanhoja hahmoja. But that’s not the point. Jos toivon, etten saa itseäni enempää kuin 5 vuotta nuorempaa hahmoa ja mieluummin ikäiseni tai vanhemman hahmon, ja silti saan pelistä riippumatta teini-ikäisiä hahmoja. Tämän voisi hyvin kääntää ympäri, jos olisin 40 ja aina saisin vain vanhoja kalastajaeukkoja pelatakseni. Toiveistani riippumatta.

Kuulen usein tokaisun ”mutta Massi sä pelaat niin hyvin teini-ikäistä, ja näytätkin niin nuorelta”. Toki, samaa minulle sanottiin 10 vuotta sitten. Sitä mukaa muin muut vanhenevat, vanhenen minäkin, ja tämä teiniys on nyt jo nähty. Larppaan kokeakseni uutta. Teini-ikäinen ihminen Faerunista, jonka suurimpia elämäntuskia on se, että äiti on tyhmä ja sydänkävyllä on lököhousut, ei paljon eroa teini-ikäisestä sotalapsesta, jonka (ruotsalainen sijais-)äiti on tyhmä ja sydänkävyllä liian tiukat housut. Välillä typecastaus toimii, välillä ei. Mikä lääkkeeksi tähän?

Jos toiveilla ei valmiiksi kirjoitettujen hahmojen larpeissa ole merkitystä, en pääse koskaan pelaamaan hahmoja, joiden kanssa kokisin uutta. Sisäinen maksava asiakkaani herää protestiin: haluan cooleihin larppeihin kokemaan jotain uutta, ja olen valmis maksamaan siitä. En minä tästä enää nuorene, päinvastoin, enkä vanhanakaan halua sitten pelata vain vanhuksia. Help me out here! Or shut up and take my money, I am ordering the cool characters, now!

Jottei tämä nyt menisi ihan ranttaukseksi kerron vielä kasteesta ja tietenkin niistä loistavista replikatykeistä!

Elämäni ainoa uskonnollista ns. wau-fiilistä sivuava kokemus tapahtui juurikin Sateenkaarilipun alla. Meidät kastettavat kummeinemme koottiin savusaunaan, jota koko päivän oli lämmitetty. Iso sauna oli päällystetty sisältä liuske- ja vastaavilla kivillä (ihan vakaasti sisustukseen kuuluvilla) ja keskellä lauteiden ja savukiukaan alla oli muutaman neliömetrin levyinen allas, johon hiljalleen solisi lämmintä vettä. Kynttilöillä (ja altaan vedenalta paistavilta valoilla) valaistu sauna oli niin kaunis näky, että jo siitä riemusta meinasivat kyyneleet valahtaa nuoren hahmoni, ja itseni, silmiin. Kastettavat valkoisissa kastemekoissaan (tai kylpyasuissaan) kastettiin altaassa vanhaan kunnon ”rukous ja uppeluksiin” menetelmään nojaten, ja ensimmäisenä kastettuna pääsin seuraamaan seremoniaa muille lauteilta käsin. Kastajan vakaalla äänellä lausuttu Herran siunaus, veden solina ja selvästi ilmassa kumpuileva jännitys täyttivät huoneen ja ajatteinkin, että tältäköhän uskonnollisista ihmisistä kirkossa tuntuu. En ole koskaan ymmärtänyt tätä aspektia uskonnoissa, ja voinkin sanoa, että taas on larppaaminen tuonut minut lähemmäs ymmärrystä tässäkin asiassa. Nyt minulla on käsitys siitä kuinka ylitsevuotavan hengelliseltä jostakusta voi tuntua. Sydän pakahtuu ja kyyneleet tulevat silmiin. Kiitos siis tämän kokemuksen tarjoamisesta minulle!

Harmaasusien joukossa on ryhmä rohkeita naisia, jotka perustivat Paksun Katariinan tykkisisarkunnan – ja siitä lähtien on keskiaikaisia tykkejä näkynyt ry:n peleissä. Nyt niitä oli kaksi. Yhteisöllään oli hallussaan yksi, jonka ruutitoimikunta väitteli vahvan ruudin iloista ja suruista ja opetteli käyttämään tykkiä. Toki pelin lopuksi hyökkäävillä ryöväreilläkin sitten yksi oli. Naamioituna tankiksi. Kunnon hevetinkoneeksi. Katsokaa vaikka itse.

On muuten aika vaikuttavaa olla mukana taistelussa, jossa tykit pamahtelevat ja ihmiset maastoutuvat pöpelikköön kuulien pelossa (toki oikeasti näillä tykeillä possautellaan vain ääntä ja savua). Jäävät ”laukaus-laukaus-laukaus!” huudot nopeasti kakkoseksi.

Pelimaksu oli 30 euroa, ja itse olisin maksanut pelistä reippaasti enemmänkin. Hahmon laatu ei ollut huono, vaikka pelin toiminnallisuuksia olisikin voinut hieman miettiä etukäteen paremmin, olivat puitteet – ja tankki – niin upeat, että olisin helposti maksanut pelistä 50 euroa. Pelinjohto pahoitteli pelaajille pelin korkeaa hintaa. Protestoidessani sen olevan mielestäni alhainen, vedottiin myös aloittelijoille sopivaan alhaiseen hintaan. Ehdotankin portaikkoista pelimaksua, jossa harrastusta tukevat (ja työssäkäyvät) pelaajat voivat tukea peliä muutamalla kympillä lisää. Jos pelin sisäinen aikataulutus ja informaation kulku olisivat olleet asteen verran tehokkaammat, maksaisin pelistä helposti 100 euroa. Niin hyvä se oli.

 

Sateenkaarilipun alla live-rooliepli pelattiin 11.-12.5.2013 Kemiönsaaressa

http://sateenkaari.violetti.org/

Pelinjohto: Konsta Nikkanen, Rakka Salminen, Mikko Heimola, Tomi Gröndahl, Jenni Sahramaa, Mari Kyllönen, Ellen Virman, Juho Lindman, Olli Hakkarainen, Anniina Kero, Maria von Hertzen, Julius Väliaho, Cecilie Sundman.

---

Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki