Joitain vuosia sitten, William J. White istui erään conin aikaan persialaisessa ravintolassa Morristownissa, New Jerseyssa kaverinsa, indiepelisuunnittelija Michael Millerin (FVLMINATA) kanssa. Tämä totesi, että ihmiset ovat unohtamassa Forgen.

Sen sijaan että White olisi ollut tästä hiljaisen kiitollinen, hän päätti kirjoittaa Forgesta kirjan. Tabletop RPG Design in Theory and Practice at the Forge, 2001-2012: Designs and Discussions on, kuten viime kuussa plaraamani Nick Mizerin kirja, niin ikään Palgrave Games in Context -sarjaa ja siis Vakava Akateeminen Teos. White on viestintätieteiden apulaisprofessori Penn State Universityssa ja tehnyt roolipelitutkimusta aiemminkin. Hän oli myös itse Forgen käyttäjä ja julkaissut vuonna 2008 roolipelin Ganakagok.

Mutta se Forge. Miksi jostain nettifoorumista oli aiheellista kirjoittaa kirja?

Itseäni on oikeastaan jo jonkin aikaa askarruttanut, miksei siitä ole kirjoitettu useampia?

Historiaa

The Forgen tarkoitus oli keskustella analyyttisesti ja teoreettisesti roolipeleistä, niiden suunnittelusta ja julkaisemisesta. Verrattuna muihin roolipelifoorumeihin, se oli hyperfokusoitunut, eikä siellä ollut tilaa jutustelulle. Foorumi henkilöityy vahvasti perustajaansa Ron Edwardsiin – kirja Forgesta on vääjäämättä myös kirja Edwardsista – ja muistetaan usein lähinnä GNS-teorian nimellä kulkevasta mallista, joka pyrki lokeroimaan roolipeliin osallistuvien luovia päämääriä. Muualla internetissä foorumi sai nopeasti sisäänpäinlämpiävän ja elitistisen maineen. Toki kontekstina on 2000-luvun alku, jolloin roolipelaava internet oli kaiken kaikkiaan vielä sietämättömämpi kuin nykyään.

Forge oli kuitenkin muutakin kuin para-akateemista egotrippailua. Se osui murrosvaiheeseen, jolloin PDF yleistyi myös roolipelien formaattina ja PayPalin läpilyönti maksutapana alkoi helpottaa kaupankäyntiä internetissä myös pienille toimijoille. Forgen tiukan analyyttinen keskustelu ja teorian puiminen kantoivat hedelmää ja sieltä sikisikin lukuisia rajoja rikkovia ja innovatiivisia pelejä. Ensimmäinen oli luonnollisestikin Edwardsin oma Sorcerer, vaikka tämä oikeastaan oli muutamia vuosia Forgea vanhempi. Itse asiassa yksi Forgen alkusysäyksistä oli Edwardsin ja Ed Healyn vuonna 1999 starttaama ja muutaman kuukauden pystyssä ollut foorumi Hephaestus’ Forge, jonka Healy pystytti omien sanojensa mukaan potkiakseen Edwardsia kasaamaan Sorcererista kunnon julkaisun. Keskiössä oli teoriapyörittelyn sijaan pyrkimys auttaa ihmisiä julkaisemaan omia roolipelejään. Sivusto kokosi yhteen paitsi Edwardsin esseitä pelien julkaisusta, myös muita resursseja, kuten linkkejä paikkoihin, joista saa ISBN-numeroita, mikä siis on Suomessa triviaalia ja Yhdysvalloissa paitsi säätöisää, myös hintavaa. Hephaestus’ Forgen kaaduttua Edwards aloitti uuden samannimisen foorumin The Shadow of Yesterdayn (suom. Menneisyyden varjot)kirjoittajan Clinton R. Nixonin kanssa. Nimeksi vakiintui pian pelkkä ”The Forge”.

Edwards polkaisi pystyyn Adept Pressin ja julkaisi Sorcererin vuonna 2001. Se voitti Diana Jones Award for Excellence in Gamingin vuonna 2002. Lisää pelejä seurasi. Forgen klassikoihin kuuluvat mm. Paul Czegen My Life with Master (2003, suom. Kätyrin osa 2004), Vincent Bakerin Dogs in the Vineyard (2003), Jason Morningstarin Grey Ranks (2007) sekä Fiasco (2009) ja moni muu. Pienkustantajien levitysmahdollisuudet olivat tuohon aikaan rajalliset eikä isojen pelitukkureiden listoille päässyt noin vain. Tätä varten perustettiin vuonna 2003 Indie Press Revolution. Monet suunnittelijat karsastivat PDF-myymälä RPGNow’ta, peläten sen helpottavan piratismia. Suomessa Arkkikivi-kustantamo otti kopin paitsi indie-roolipelien levityksestä, myös käänsi ja julkaisi lukuisia Forge-pelejä suomeksi. White käsittelee pitkälti myös Forge Boothia, indiesuunnittelijoiden yhteistä myyntipistettä Gen Conissa, sen myyntitekniikoita ja historiaa. Suomessakin coneissa nähty Games on Demand -toiminta innovoitiin alun perin sen yhteydessä.

Forgessa puhuttiin peleistä, suunniteltiin pelejä, kritisoitiin pelejä, analysoitiin pelaamista ja keskusteltiin teoriasta. Sitten vuonna 2012 Ron Edwards katsoi Forgen täyttäneen tarkoituksensa, lukitsi foorumit ja se oli siinä.

Aikakapselin availua

Whiten kirja käy läpi kaiken tämän historian nojaten kirjaa varten kerättyihin haastatteluaineistoihin sekä Forgen foorumiarkistoon. Vaikka Forgeen ei voi enää lähettää viestejä, ovat sen foorumit vielä luettavissa ja kärsivälliselle tutkijalle ne ovat aarreaitta. Viestien sisältöjen lisäksi White käyttää foorumiketjuja Forgen sosiaalisten dynamiikkojen analysointiin. Ohjastaessaan uutta käyttäjää analysoimaan omaa peliään ja miettimään sitä, mitä hän pelistä haluaa, Ron Edwards näyttäytyy isällisenä guruna.

Edwards oli gurun lisäksi myös itse pelisuunnittelija, indie-liikkeen johtotähtiä, sekä kaiken kukkuraksi foorumin itsevaltainen omistaja ja moderaattori, mikä ei ollut mitenkään ongelmaton yhdistelmä. Omien sanojensa mukaan Ron ei uskonut häiriökäyttäjien potkimiseen pois foorumilta, koska he pitäisivät sitä kunniamerkkinä ja menisivät elvistelemään ansiollaan muille foorumeille. Tämä ajatus jättää täysin huomiotta, että tällöin häiriköt jatkavat hänen oman fooruminsa pilaamista. Edwards toki tunnisti trollaavan käytösmallin ja sen seuraukset foorumille, mutta reagoi ongelmaan vain järjestämällä alafoorumit uudelleen sekä sulkemalla teoriafoorumit vuonna 2005. Tämä aiheutti pahaa verta sekä Forgen että muiden foorumeiden käyttäjissä, jotka joutuivat kestämään teoriafoorumeiden statuspelien ylivuodon omille foorumeilleen. Muuten White toteaa Forgen julkilausuttujen moderointiperiaatteiden seuranneen tutkittua tietoa elinkelpoisten internetyhteisöjen piirteistä.

Kirjassa käydään läpi myös useamman sivun verran Edwardsin isointa mokaa, vuonna 2006 esitettyä tölväystä, että vanhemmat roolipelit, erityisesti Storyteller-pelit, olivat tehneet pelaajistaan kyvyttömiä muodostamaan tarinoita, sanalla sanoen aiheuttaneet aivovaurioita. White analysoi ketjua ja myöhempiä yhteyksiä, joissa Edwards, koulutukseltaan biologian tohtori, toistaa väitettä ja lisäksi esittää Forge-pelien olevan ikään kuin proteeseja, jotka jälleen mahdollistavat tarinankerronnan näille vammautuneille pelaajille. Haastatellut ihmiset ja White itse spekuloivat, miksi Edwards sanoi jotain näinkin trollaavaa, mutta varmaa on vain, että se muistetaan vieläkin.

Kirjassa ääneen pääsevät myös naiset ja rodullistetut – toisin kuin aina Forgessa. Foorumin pseudointellektuelli valkoinen amerikkalainen äijämeininki koettiin sisäänpäinlämpiäväksi ja epäkohtien esiin nostoa hyssyteltiin. Pelisuunnittelija Emily Care Boss (Romance Trilogy) nostaa kontrastiksi esiin Usenet-ryhmän rec.games.frp.advocacy, jossa keskustelussa naiset eivät vain päässeet ääneen vaan olivat jopa keskeisiä käyttäjiä. Julia Bond Ellingboe(Steal Away Jordan) koki myös tylytystä omasta sukuhistoriastaan ammentavasta orjanarratiivipelistään.

Lopulta, Forge oli kuitenkin sulkeutunut yhteisö melkeinpä kaikille, jotka eivät olleet mukana alusta asti. Vanha kaarti oli nihkeää selittämään asioita ja kysymyksiin vastattiin usein kehotuksella mennä lukemaan vanhat keskusteluketjut – ”Go read the threads.” Kynnys tähän tietenkin nousi koko ajan tekstimassan karttuessa. Edwardsin esseetkin olivat ponnahduslautoja keskustelulle, joka jalosti ajatuksia eteenpäin.

Se teoria

Forgesta ei voi valitettavasti puhua keskustelematta GNS-teoriasta. Teoria pohjaa aiempaan kolmikantamalliin, josta keskusteltiin Usenetin puolella 90-luvulla ja jalostui Edwardsin vuosina 1999-2004 julkaisemien esseiden kautta ”The Big Modeliksi”, joka pyrki hahmottamaan ja luokittelemaan ihmisten motivaatioita pelata roolipelejä ja ylipäätään ymmärtämään, mitä roolipelaaminen on. Kirjaimet GNS tulevat kolmesta luokasta, ”gamism”, ”narrativism” ja ”simulationism”, jotka ovat luovia agendoja, pelimotivaatioita. Vaikka The Big Modelissa on kaikkea muutakin, suurin osa teoriaväännöstä liittyi näihin kolmeen ja keskusteluun siitä, onko jokin gamismia vai simulationismia, mitä simulationismi on, ja niin edelleen ad nauseam.

White käy läpi juurta jaksain teoriat, niistä keskustelun, sekä etenkin yhdeksän merkittävimmäksi ajateltua vastaväitettä, jotka hän lukee auki ja osin myös tyrmää. Kritiikkejä on useita – malli on epätarkka, se unohtaa kokonaan immersionismin, simulationismia kohdellaan kuin vierasta sikaa, se ei täytä tieteellisen teorian vaatimuksia, jne. Osan näistä White vain kuvailee, muutaman myös analysoi ja purkaa.

Forgen teorian arvokkainta antia on oikeastaan käytäntö. Forgen kulttuurissa hyvin keskeistä oli pelisuunnittelu argumentin muotona. Kätyrin osa oli tyrmäys Greg Costikyanin väitteelle, että pelin suunnittelu tarinallisuutta painottaen tekisi siitä huonomman pelin. Vincent Baker kertoo pelisuunnittelun olleen olennaisesti hänen argumentaatiotyylinsä. Sorcerer on hyvin avoimesti argumentti tietynlaisen pelisuunnittelu- ja julkaisufilosofian puolesta – sekä tiettyä vastaan. Epidiah Ravachol (Dread) kertoo: ”Silloin tapa tehdä tämä, saada se energia tai luova palo, oli väittää, että minun paradigmani on totta ja minä todistan sen, niin kuin ’GNS on väärin ja näytän sen pelilläni.’ Jos teit hyvä pelin, ei sillä edes ollut väliä, todistitko GNS:n vääräksi tai mitä ikinä.”

Tämä oli hyvin hedelmällistä uudenlaisen ajattelun ja pelisuunnittelun kannalta ja Forgen piirissä kehittyi lukuisia tekniikoita ja pelimekaniikkoja esimerkiksi draaman kaaren ohjaamiseen ja teemojen kehittelyyn tarinassa. Forgen keskusteluissa ja pelisuunnittelussa taottiin aihiot monille nykypeleille kuten Apocalypse Worldille ja Blades in the Darkille.

Designs & Discussions – Forge-peli Forgesta

Ja juuri kun viime kuussa raportoin Mizerin kirjan OSR-hirviöstä isonakin juttuna, White nokittaa laittamalla kirjaansa kokonaisen roolipelin. Designs & Discussions: An RPG About the Indie Scene on historiallinen roolipeli, joka esittää argumentin siitä, millainen Forge oli.

Testasin sitä.

Aivan aluksi pelissä määritetään historiallinen konteksti vuosille 2000-2012. Taulukko antaa kullekin vuodelle kiintopisteitä ja merkkitapahtumia roolipelijulkaisun, popkulttuurin, internetin, sekä julkaisuteknologian saralla. Kirjan esimerkkipeli alkaa alusta, vuodesta 2000, mutta koska koimme että tämä oli tätä myöten nähty, aloitimmekin vuodesta 2004. Vuodesta nostettiin esiin pari avainjuttua, hieman Faten aspektien tapaan.

Pelihahmot ovat suunnittelijoita ja nettikeskustelijoita indieropeskenessä. Heillä on uskomuksensa perinteisistä roolipeleistä ja indiepeleistä sekä pelihistoriansa perinteisten pelien parissa. Nämä kaikki heitetään taulukoista. Lisäksi heillä on asenteita, motivaatiota sekä skeneuskottavuutta. Mikäli hahmo esiintyy valkoisena heteroseksuaalisena cismiehenä, on skeneuskottavuus alussa 3 ja laskee yhdellä pisteellä jokaista poikkeamaa tuosta kohden, havainnollistaen rakenteellista epätasa-arvoa. Lisäksi hahmoilla on taitoja kuten Social Savvy, Design Chops tai Wordsmithing, joilla aikanaan tehdään pelejä. Taidot ilmenevät noppina, joista käytetään koko Platonin kappaleiden sarjaa – eli kymmensivuinen noppa putoaa pois. Noppia voi korottaa parillisina askelina tietyissä olosuhteissa, tyyliin n8 → n10 → n12 → n14 jne., mutta noppakoot, jotka eivät ole Platonin kappaleita, heitetään seuraavaksi alimpana Platonin kappaleena. 14-18-sivuiset nopat ovat kaikki käytännössä n12.

Pelin kulku jakautuu kierroksiin, jotka koostuvat kahdesta vaiheesta ja vievät viikkoja tai kuukausia pelin aikaa. Ensimmäinen puolisko on postausvaihe, jolloin hahmot kirjoittavat viestejä foorumille ja vastaavat toisilleen. Tässä vaiheessa motivaatiosta saa nettipresenssipisteitä, jotka käytettäessä muuttuvat toisen pelaajan huomiopisteiksi. Keskustelussa voi käyttää taitoja diskurssin muokkaamiseen, jolloin saattaa päästä muokkaamaan oman tai muiden hahmojen maineita tai asenteita.

Ykkösen heittäminen johtaa aina kerfuffleen, someraivoon, jonka arvo on puolet käytetyn nopan koosta. Se pitää polttaa pois ennen kuin voi tehdä mitään muuta, esimerkiksi vastaanottamalla toisten pelaajien antamaa mainetta tai polttamalla huomiopisteitään tai motivaatiotaan. Someraivon neutraloiminen on kallista puuhaa ja heikko noppatuuri voi polttaa hahmot herkästi loppuun. Vihainen internet on armoton. Pelinjohtaja ei saa pelissä mitään moderointityökaluja foorumeille.

Toinen vaihe on pelintekovaihe, jolloin hahmot edistävät projektejaan heittämällä taitojaan sen sisältöä, muotoa ja markkinointia kehittääkseen. Jos tulos ei ole 1 tai alkuluku, projekti on niin pitkällä kuin se koskaan tulee olemaan sillä osa-alueella. Jos projektin osa-alue pääsee tulokseen, joka on neliö tai kuutio, hahmo saa kokemusta.

Kierroksen lopussa katsotaan, onko kukaan saanut teostaan valmiiksi ja heitetään, josko joku kehittyy kokemuksestaan. Sitten aloitetaan uudelleen.

Pelin hauskin anti on övereiden foorumipostausten keksimisessä ja hevonpaskageneraattorin operoimisessa täysillä kierroksilla. Pelisuunnitteluprojektit argumentteina foorumipostausten tueksi kirjoittavat tämän jälkeen melkeinpä itse itsensä.

Designs & Discussions on Whiten loppuargumentti Forgesta. Tämä on se peli, jota Forgessa pelattiin. Se ei ollut tasapainossa, sen säännöt olivat paikoitellen epäjohdonmukaiset ja mielivaltaiset ja se kulutti pelihahmoja loppuun yllättävällä vauhdilla. Jos inhimillinen hinta ei ollut liian korkea, sieltä syntyi pelejä.

Tuli ahjon on tuhkaksi kylmentynyt

Kirja alkoi siitä, että Forge on unohtumassa. Tämä on totta. Tätä taustaa vasten Whiten kirja on yksi viime vuosien arvokkaimpia teoksia roolipelitutkimuksen saralla, sekä merkittävin Forgea ja yhteisön ajattelua dokumentoiva kirja.

Itse asiassa se on ainoa kirja Forgesta itsestään, mikä on oireellista ongelman ytimestä. Forgen akilleenkantapää oli aina dokumentaatio. ”Go read the threads!” kaikui halki foorumin ja hukutti alleen pyynnöt lähestyttävistä yhteenvedoista. Teorialuvun merkittävin lähde ei ole mikään Forgen essee tai keskusteluketju vaan Emily Care Bossin artikkeli Solmukohdassa 2008 julkaistusta, Markus Montolan ja Jaakko Stenrosin toimittamasta kirjasta Playground Worlds (luettavissa linkistä). Pelit itse olivat omia argumenttejaan, mutta kuten sain huomata tätä tekstiä taustoittaessani, useiden keskeisten teosten saatavuus on huonoa. Vanhat nettikaupat ovat täynnä rikkinäisiä kuvatiedostoja ja kuolleita linkkejä. Kätyrin osaa tai Riddle of Steelia ei voi enää ostaa. Suomeksikin julkaistun Mountain Witchin viimeisin laitos menestyi Kickstarterissa, minkä jälkeen suunnittelija Timothy Kleinert katosi rahojen kanssa. Sorcereria ei saa kuin tekijältä itseltään tämän omasta puodista, jossa ei ole edes automatisoitua PDF-myymälää. Edwards, joka 1999 kritisoi roolipelimyymälöitä epämääräisyydestä pyörittää nyt kauppasivustoa, jonka linkit tarjoavat ehkää ja eioota. Uranuurtajat ovat jääneet kehityksessä tienvarteen.

Forge unohtuu.

Mitä me menetämme?

---

Jutun kirjoitti Jukka Särkijärvi ja toimitti Heidi Säynevirta.

Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki

---