Olin alunperin ajatellut kirjoittaa siitä, miten haluaisin nähdä uusia kokeellisia, kekseliäitä, ja – rehellisesti – omaan makuuni parempia pelejä. Ja mieluiten suomalaisten pelikirjailijoiden ja -suunittelijoiden tekemänä. Ymmärsin kuitenkin vain vältteleväni paljon tärkeämpää asiaa, kun Jukka Särkijärvi sattui muistuttamaan Roperadiossa, että me suomalaiset teemme, ja julkaisemme suhteellisesti enemmän pelejä kuin monen muun kielialueen pelaajat.
Miksi kuitenkin puhumme lähinnä ulkomaisista peleistä? Miksen koskaan kuule kenenkään pelaavan suomalaista peliä? Rakkaassa naapurimaassamme tehdään kerta toisensa jälkeen niin kotimaisia, kuin kansainvälisiäkin menestystarinoita. Ehkä olisikin aika miettiä, mitä voisimme tehdä, jotta myös suomalaiset pelit menestyisivät.
Eritoten nyt, kun Ropecon ja muut conit ovat toista vuotta etätapahtumana, ja sen myötä merkittävin tapa markkinoida peliään pelauttamalla ja myymällä, on poissa.
Tässä kohtaa on syytä olla avoin siitä, että olen itse kustantanut, toimittanut, taittanut, suunnitellut, tai kirjoittanut joitakin pelejä. Mutta kyllä minä toivoisin näkeväni someviestejä, julkaisuja ja peliraportteja myös Bliaronista, Sotakarjuista, Stalkerista tai vaikkapa Blightburgista. Ja kuulevani näistä kun ihmiset puhuvat käynnissä olevista peleistään.
Tehdään uusia pelejä?
Tämä oli se alkuperäinen ajatukseni, josta lähdin liikkeelle. Jos tekisimme entistä hienompia, vielä laadukkaampia, ja ennen kaikkea kekseliäitä ja uuteen suuntaan harrastusta vieviä pelejä, eikö niiden silloin pitäisi menestyä?
Ideologisesti ajatellen tämä voisi toimia. Todellisuudessa, monet hyvätkin pelit unohtuvat tekijänsä tai kustantajansa nurkkiin keräämään pölyä laatikossa. Ne eivät tunnu löytävän oikeaa yleisöä, sillä Suomessa peliä voi markkinoida lähinnä ostamalla erikoiskalliin rannekkeen Ropeconiin (ja hyvällä onnella saamalla rahoistaan puolet takaisin pelimyynnin kautta).
En tässä tarkoita sitä, etteivätkö pelikaupat suosisi ja auttaisi kotimaisia toimijoita. Haaste syntyy siitä, että pelit jäävät nimekkäämpien jalkoihin, kun niistä peleistä ei vaan puhuta, ja niitä ei näy missään. Ainakaan ilman tekijän itsensä tekemää huomattavaa henkilökohtaista markkinointipanosta venyttämällä someryhmien sääntöjä, sekä somekäyttäjien hermoja.
Ja vaikka uskon, että Miska Fredmanin, Jukka Sorsan, Vehka Kurjenmiekan ja Jonas Mustosen luotsaama, erittäin lupaava Legendoja ja Lohikäärmeitä -sovitus D&D:n viidennestä laitoksesta saattaa räjäyttää pankin, pelkään, ettei uusien pelien tekeminen yksistään riitä luomaan edellytyksiä suomalaisten pelien menestykselle.
Joten, vaikka itse kaipaisin uusia kiehtovia pelejä, ehkä on olemassa parempia tapoja saada suomalaisia pelejä pelipöytiin ja pelaajien hyllyihin?
Tehdään lisää sisältöä peleihin?
Jukka Sorsan järjestämässä Sopecon-etätapahtumassa mietittiin eräässä paneelikeskustelussa sitä, mitä ihmettä ruotsalaiset tekevät meitä paremmin. Keskustelun jälkeen olen itse alkanut kuvitella, että ero kilpistyy kolmeen asiaan: 1) jatkuvaan tukeen pelille sekä tekijöiden, että pelaajien toimesta; 2) pelien tekemiseen isommalla porukalla, jossa kaikilla selkeät roolit; ja 3) aggressiiviseen markkinointiin.
Ensimmäinen näistä, tarjoaisi meillekin helpon tien lisätä suomalaisten pelien näkyvyyttä, ja menestystä. Ehkä uusien peli-ideoiden sijaan kannattaisikin kuuluttaa uusia seikkailuja, skenaariota ja laajennuksia Myrskyn Sankareihin, Astraterraan, tai Praedoriin. En usko, että yhdenkään näistä peleistä tekijä karsastaisi pelaajien itse julkaisemia “faniseikkailuja”. Päin vastoin uskon, että monessa tapauksessa, tekijät olisivat innoissaan ajatuksesta. Jopa siinä määrin, että antaisivat käyttää pelin logoa, taittoa, tai muuta mediaa uudessa materiaalissa.
Sama koskee toki myös suomalaisia toimijoita. Sen sijaan, että alamme kiillottamaan seuraavaa kiehtovaa ideaamme, ehkä meidän kannattaisi keskittyä rakentamaan jo tehdyn työn varaan? Se voisi ruotsipelien tavoin auttaa synnyttämään yhteisöä, joka rupeasi ennen pitkää tukemaan peliä fanisisällöllä. Ja luoda sosiaalista näkyvyyttä peliraporttien ja arvostelujen muodossa.
Tai edes yrittää ujuttaa se kiiltävä ideamme jonkin olemasaolevan tuotteen kylkeen. Jos ei osaksi samaa perhettä, niin sitten vaikka Vaesenin ja Alienin tapaan jaettuun pelimoottoriin perustuvina rinnakkaistuotteina?
Mutta ehkä ei aina tarvitse tehdä edes kokonaisia tuotteita?
Autetaan muita pelien tekemisessä?
Toinen ruotsalaisilta opittava temppu, olisi tehdä pelejä yhdessä. Tämä ei toistaiseksi ole osoittautunut helpoksi. Me suomalaiset kun tapaamme tehdä pelejä enemmän itsenäisinä taiteilijoina, tai Mike Pohjolaa mukaillen roolipelikirjailijoina. Kunnioitan suuresti kaikkia, jotka haluavat tehdä taidetta roolipelien keinoin, mutta haluan myös uskoa, ettei se ole ainoa tapa tehdä hyviä pelijulkaisuja.
Helpointa olisi toki yllämainittu seikkailujen ja skenaarioiden tekeminen muiden peleihin, tekemällä kokonaan omaperäistä sisältöä. Silloinhan ei tarvitse juurikaan päästää irti omasta taiteellisesta vapaudesta?
Väitän kuitenkin, että jos me haluamme edes lähestyä rakkaan naapurimaamme laatutasoa ja osaamista pelien tekemisessä, meidän on opeteltava tekemään pelejä porukalla. Tuottamaan sisältöä, suunnittelemaan, ja kirjoittamaan osana tiimiä.
Harjoittelimme tätä mallia The Quickissa ja uskon että oppiemme perusteella olisi melko helppoa kasata tiimi, joka tekisi laadultaan ja sisällöltään aivan eritasoisia pelejä kuin mitä tähän asti on yksittäisten tekijöiden toimesta tehty.
Näistä opeista keskeisin on, että meillä keskeisestä ajatuksesta yhdestä pelin visiosta vastaavasta tekijästä, ei tarvitse luopua. Kun sen lisäksi pidetään huolta siitä, että tuotannosta, markkinoinnista, ja käytännöstä huolehtii eri henkilö kuin visiosta – ja että lopuilla tekijöillä on selkeä rajattu tehtävänkuva projektissa, niin ollaan jo aika lähellä ruotsalaisten tavoin ammattimaista pelien tekemistä.
The Quickin oppiin perustuvassa mallissa niitä apukäsiä tai auttajia voi hyvin olla useita yhtä kirjailijaa tai pääsuunnittelijaa kohden. Ja vaikka tällaisen, selkeästi avustavan roolin ottaminen ei ehkä ole vielä helppoa pelejä tehneille – väitän että mallin harjoittelu maksaisi itsensä takaisin saman tien.
Toistaiseksi tiimityöstä on kuitenkin vähän kokemusta, ja lähinnä kuvittajille voidaan maksaa pelien tekemisestä. Ehkä voisimme löytää muita, helpompia tapoja edistää suomalaista pelikulttuuria?
Pelataan niitä pelejä
Kertoo paljon siitä, miten vaikeaa on nähdä metsää puilta – että tätä asiaa pallotellessani – tajusin vasta Sami Koposen Pelilaudalle kirjoittaman The Quick -peliraportin kohdalla, että paras tapa lisätä suomalaisten pelien pelaamista olisi pelata niitä. Ja kertoa kokemuksistaan, mieluiten siellä somessa, discoissa, ja vaikka Pelilaudalla.
Haluasinkin tässä kohdin esittää haasteen: pelauta kolme sessiota suomalaista peliä ennen kuin vuosi on loppu. Tuntuu ainakin itsestä aika haastavalta. Mutta ei ehkä mahdottomalta? Tai jos tuntuu, niin miltä kuulostaisi edes yhden session pelauttaminen?
Itse aion yrittää tuota kolmea. Ja kolmella pelillä: Sotakarjuilla, Blightburgilla, ja Petri Leinosen vielä työn alla olevalla Them Deeper Bonesilla.
Ja jos pelauttaminen tuntuu liian haastavalta, niin…
Puhutaan peleistä
Ehkä parasta, mitä suomalaisten pelien eteen voi tehdä, on kuitenkin puhua niistä ja kokemuksista niiden kanssa. En nimittäin usko, että pelintekijöitä ahdistava “radiohiljaisuus julkaisun jälkeen”, johtuu siitä, ettei juurikaan kukaan pelaa suomalaisia pelejä. Me vain emme ole tottuneet puhumaan peleistä, tai jakamaan kokemuksiamme.
Omalta osaltani syynä hiljaisuuteen ovat vaivaannuttavat teini-iän kokemukset, joissa joku yrittää selittää pelin ulkopuoliselle, sitä miten hienoa oli – tilanteessa, jossa kukaan kuulijoista ei tiedä pelistä riittävästi ollakseen mukana keskustelussa. Ajattelen pääni sisällä, että pelikokemuksista kirjoittaminen tai puhuminen vain ahdistaa kuulijoita.
Voin kuitenkin sanoa, että tekijää ahdistaa paljon enemmän se, ettei peliä edes mainita sivulauseessa. Siksi toivonkin, että me oppisimme puhumaan peleistä. Eritoten niistä suomalaisten tekemistä.
Sillä jokainen kerta, kun peli mainitaan, lisää tämä sen näkyvyyttä. Ja ainakin suurimmassa osassa tapauksia, lisää tekijöiden motivaatiota tehdä uutta materiaalia. Sitä materiaalia, jonka kaipuusta tämä teksti syntyi.
Artikkelin kirjoitti Ville Takanen, ja sen toimitti LOKIn toimitus.
Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki
LOKI 