Roolipelien kirjon laajentuessa on pelisuunnittelijan, ja miksei ihan tavallisen roolipelaajankin, hyvä pysähtyä miettimään omia preferenssejään. Useita kymmeniä erilaisia roolipelejä pelattuani, olen huomannut nauttivani eniten peleistä joissa on mielenkiintoinen asetelma joka tarjoaa paljon ideoita hyville hahmokonsepteille. Tästä johtuen pelin sääntömekaniikka on minulle vain toissijainen asia, joka joko tukee tai pahimmassa tapauksessa haittaa tätä siisteillä hahmokonsepteilla mässäilyä josta pidän kovasti.

Kuten ensimmäisessä osassa totesinkin, eräs ensimmäisistä peleistä joilla aloitin pelaamaan oli Vampire the Masquerade. Tätä ennen pelaamani pelit olivat olleet perusfantasiaa (RuneQuest, D&D, Roolimestari/KERP), joten kun pelinjohtajamme esitteli meille mahdollisuutta pelata jotain muuta, olin jo hyvin innoissani. Valitettavasti tuolloin en vielä osannut panna yhtä paljon painoarvoa hahmokonseptille kuin nykyään, ja ensimmäinen hahmoni taisikin olla hyvin perinteinen ja tylsä puku-Ventrue. Mutta mitä enemmän tutustuin peliin, sitä enemmän aloin keksimään hahmokonsepteja jotka tekivät pelistä mielenkiintoisen. Tympäännyin kuitenkin hyvin nopeasti pelin sisäänrakennettuun voimatasoon ja mahtipontiseen metajuoneen.

Niinpä kun vuonna 2004 julkaistiin Vampire the Requiem, ensimmäinen niinsanotun uuden World of Darknessin peleistä, olin hyvin innoissani. Peli onnistui mielestäni karsimaan juuri ne asiat joista en pitänyt ”vanhassa vampiressa” ja samalla virtaviivaistamaan pelimekaniikkaa yksinkertaisemmaksi. Samaa perussääntöjärjestelmää käyttävien pelien yhteensopivuus tarjosi myös hyvän kannustimen muiden pelien hankkimiseen. Olenkin saanut lähipiirissäni ”WoD-fanipojan” maineen, sillä kirjahyllystäni löytyy parin vuoden takaista Geistiä lukuunottamatta kaikki uuden World of Darknessin kirjat.

Ropekirjahylly sellaisena kuin se nyt on. Muutama peli on muualla lainassa, mutta silti on kovin tyhjän näköistä ylähyllyllä.

Vaikka hahmokonseptilla on ollut merkittävä vaikutus omiin roolipelimieltymyksiini, tutustuttuani peleihin kuten Vuoren Velho ja Kätyrin Osa aloin löytämään uusia näkökulmia roolipelaamiseen. Samoihin aikoihin aloitin suunnittelemaan myös ensimmäistä Game Chef-roolipeliäni Psykhoterapyä, jonka uudesta inkarnaatiosta haaveilen edelleen. Peli oli säännöiltään hyvin perinteinen: kahden ominaisuusparin perusteella valitaan kohdeluku mikä pitää alittaa yhdellä d12 heitolla. Pelissä oli myös yksityiskohtaisemmat säännöt taistelulle, ja pelin saamassa palautteessa joku totesikin että ”miksi ihmisten mielenterveysongelmia käsittelevässä pelissä on enemmän sääntöjä taistelulle kuin sosiaalisille konflikteille?” Opin tästä kaksi asiaa:

• Pelin säännöt määrittävät sen mikä pelissä on oleellista. D&D on taistelupainotteinen peli, joten siinä on hyvin tarkat säännöt taistelulle. Vähemmän taistelupainotteiset pelit eivät tarvitse suurta fokusta taistelusäännöille.
• Suomalaiseen (tai ainakin oman peliporukkani) pelityyliin kuuluu että sosiaaliset kohtaamiset hoidetaan pääsääntöisesti eläytymällä ja puhumalla, jolloin kondliktinratkaisu jää joko kokonaan tekemättä tai tukee ”roolipelaamista”. Ns. indie- tai progepeleissä tämäkin on voitu mekanisoida tarkemmin jotta pelin fokus säilyy pelaajien välisessä kanssakäymisessä.

Tästä alkoikin eräs ajatukseni siitä miten erilaisia pelejä voisi paremmin erotella toisistaan. En koskaan ole pitänyt termejä ”indieroolipeli” tai ”forgelainen peli” kauhean kuvaavina, sillä monet indiekustannukset ovat hyvin perinteisiä pelejä, ja monet perinteisempien pelien edustajat sisältävät forgelaisia pelisuunnittelumalleja.

Niinpä aikoinani kirjoitin artikkelin siitä miten mielestäni roolipelejä voidaan jakaa karkeasti kahdenlaisiin peleihin niiden käyttötarkoituksen perusteella: Nopeisiin ”välipalapeleihin” ja suurempiin ”pääruokapeleihin”. Ajatuksena on ollut että jotkut pelit eivät rakenteensa vuoksi ole kovin ihanteellisia suuriin kampanjaluontoisiin peleihin, mutta vastaavasti ovat paljon vaivattomampia pelata lyhyissä erissä. Tämä määritelmäpari on edelleen relevantti ja varsinkin itse roolipelejä suunnitellessani pyrin miettimään että kummasta pelistä on kyse. Northern Realmsin pelit ovat pääsääntöisesti ”pääruokapelejä”, mutta esimerkiksi Game Chefiä varten suunnittelemani pelit ovat olleet ”välipalapelejä”, pääasiallisesti siksi että parissa viikossa on helpompi tehdä peli joka alkaa ja loppuu hyvin rajallisessa ajassa.

Jos puolestaan haluaa jakaa ja erotella roolipelejä niiden rakenteen perusteella, Eero Tuovisen kanssa jutellessani sittemmin käyttöönottamani termi progepeli on ihan käytännöllinen työkalu ”uuden aallon” roolipeleistä puhuttaessa. Sille ei ole toistaiseksi ollut mitään hyvää määritelmää, joten ajattelin koettaa määritellä tätä kovin uudehkoa termiä.

Progepeli, eli progressiivista  roolipelisuunnittelua edustava roolipeli on peli joka:

• edustaa perinteisestä poikkeavaa pelisuunnittelua,
• sisältää hyvin fokusoituneen konseptin ja
• käyttää pelimekaniikkoja joita ei yleensä esiinny valtavirtaroolipeleissä.

Tämän määritelmän puitteissa sanoisin että esimerkiksi Warhammer Fantasy Roleplayn 3. laitos ei erikoisista nopistaan ja hahmokorteistaan huolimatta ole progepeli, sillä sen pelisuunnittelu on melko perinteinen ja konsepti seikkailevasta sankarijoukosta ei ole mitenkään kovin uusi. Sen sijaan Menneisyyden Varjot on ehdottomasti progepeli, sillä sen mekaaniset ratkaisut ovat verrattain uusia, ja pelin konsepti sankaruudesta maailmaa muuttavana voimana on paljon fokusoituneempi kuin pelkän seikkailevan sankarijoukon pelaaminen.

Määritelmä ei ole kovin kattava, ja haluaisinkin nähdä muiden asiasta kiinnostuneiden näkemyksiä siitä, mitä ovat nämä niinsanotut progepelit, jotka edustavat uutta pelisuunnittelua ja ajatusmalleja.

– Laxi