Sata hyvää kirjaa, osa II: Kuinka kaikki alkoi

Joku joskus totesi, että voidaksesi ymmärtää käsitteen tai asian, sinun on tunnettava sen historia pääpiirteittäin vähintään 1850-luvulle asti.

Onneksemme ensimmäinen roolipeli julkaistiin vasta 1974 ja ensimmäinen roolipeliin liittyvä romaani vuonna 1979 ja selviämme tästä ehkä yhdellä artikkelilla. Nämä käsitteet ovat tietenkin osa omia kulttuurillisia jatkumoitaan, josta voitte ottaa ihan itse selvää vaikka lukemalla ensin Mary Shelleyn Frankensteinin, pari H.P. Lovecraftin novellia ja Tarun sormusten herrasta ja googlaamalla hakusanoja ”kriegspiel”, ”little wars”, ”hugo gernsback” sekä ”dave arneson”.

palavakirja

Kuva: Tuomas Puikkonen

Mutta asiaan. Ensimmäinen roolipeli, kuten kaikki tietävät, oli Dungeons & Dragons, johon myös ensimmäinen roolipeliromaani vähemmän yllättäen perustui. Se onkin sitten ainoa asia, joka Andre Nortonin Quag Keepissa ei ole yllättävää.

Quag Keep ei ole suoranaisesti oheistuote, sillä sen kannessa ei ole logoa eikä teos muutenkaan erityisemmin mainosta yhteyttään roolipelimaailmaan. Kustantaja oli tuolloin DAW Books. Norton kuitenkin kiittää Gary Gygaxia ja tarina selvästi sijoittuu jonkinlaiseen versioon Greyhawkin fantasiamaailmasta. Yhteydet ovat varsin viitteellisiä, osittain siksi että tuolloin maailmasta ei vielä ollut kunnollista lähdeteosta ja osittain siksi että Norton täytti aukot itse ja Greyhawkin maailma kehittyi aikanaan aivan toisenlaiseksi.

Yllättävää on myös kirjailijan henkilöllisyys. Suomessa Norton on melko tuntematon, mutta suuressa maailmassa häntä pidetään korkeassa arvossa. Hänen romaaninsa Witch World oli jo 60-luvulla Hugo-ehdokas ja hän ehti elämänsä aikana kerätä painonsa verran erilaisia elämäntyöpalkintoja. Hän oli ensimmäinen nainen, jolle World Science Fiction Society myönsi Gandalf Grand Masterin arvonimen ja 80-luvulla Science Fiction and Fantasy Writers of America luovutti hänelle oman Grand Master –palkintonsa, jota tuolloin ei edes jaettu joka vuosi. Näitä palkintoja on jaettu semmoisille tyypeille kuin Arthur C. Clarke, J.R.R. Tolkien, Fritz Leiber, Isaac Asimov ja Robert Heinlein.

Tämän hehkutuksen pointti on teroittaa, että yleisen käsityksen mukaan Andre Norton on vakavasti otettava kirjailija. Täten tulee hienoisena yllätyksenä, että Quag Keep on hirveää kuraa. Teoksen mielenkiintoisin piirre on juonikuvio, jossa päähenkilöt ovat roolipelin pelihahmoja, joiden pelaajien tietoisuus on sulautunut heidän kanssaan. Valitettavasti tätä sinänsä mielenkiintoista ajatusta ei käytetä hyväksi niin mitenkään, eikä tietääkseni kukaan ole siihen sittemmin koskenut ainakaan tämän genren puitteissa.

Ilkeämielinen kriitikko voisi todeta tämän asettaneen tulevien vuosikymmenten tason.

Kuinka amerikkalaiset pilasivat maailman

Varsinaisesti roolipeliromaanien aika koitti vasta 80-luvulla. Quag Keepin aiheuttaman järkyttyneen hiljaisuuden rikkoivat 1984 samanaikaisesti TSR Publishing sekä DAW Books. Jälkimmäinen julkaisi professori Muhammad Abd-al-Rahman Barkerin romaanin Man of Gold, joka sijoittuu Empire of the Petal Thronen maailmaan, Tékumeliin. Se on mielenkiintoinen kuriositeetti. Ensimmäinen julkaisi puolestaan Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin Syyshämärän lohikäärmeet. Se synnytti legendan.

Ensimmäinen Dragonlance-trilogia, Kronikat, oli tarkoitettu oheistuotteeksi upouudelle kampanjamaailmalle, jonka lippulaivana piti olla pitkä seikkailujen sarja. Romaanien piti olla pikkujuttu, sivutuote, josta otettiin pienin mahdollinen painos. Koko TSR:n tuolloinen romaaniosasto oli oikeastaan olemassa tehtaillakseen Endless Quest –sarjan ”valitse oma seikkailusi” -kirjoja. Syyshämärän lohikäärmeet itse asiassa perustuu seikkailusarjan ensimmäisiin osiin. Trilogian julkaisutahti kuitenkin otti seikkailut kiinni ja puolessavälissä Talviyön lohikäärmeitä suhde kääntyy päälaelleen ja seikkailut alkavat perustua romaaneihin.

Kuten hyvin tiedämme, ne osoittautuivat aivan naurettavaksi myyntimenestykseksi. Kronikoita seurasivat Legendat, Legendoja Uusi sukupolvi sekä Kesätulen lohikäärmeet, Jean Raben Viides aika –trilogia sekä viimeisimpänä Sielujen sota –trilogia. Nämä muodostavat kymmenen vuosien ajanjakson käsittävän pääjuonen. Niiden ohella kampanjamaailmaan pakerrettiin muutama sata muuta pokkaria, jotka kävivät juurta jaksain läpi kaiken, mitä tarinoiden sankarit, roistot tai muuten vaan sivuhahmot tekivät elämillään pääjuonta ennen tai trilogioiden välissä. Nopean laskutoimituksen mukaan Musta ruhtinatar oli saanut jokaiselta Peitsen sankarilta nenilleen jo kertaalleen ennen Kronikoiden alkua. Melkein kaikki Dragonlance-romaanit määrittävät itsensä suhteensa pääjuoneen kautta. Ellei pääjuonta tunne, useimmat niistä ovatkin liki täysin käsittämättömiä. Suurin osa niistä on sitä tosin muutenkin.

Samoihin aikoihin kun Weis ja Hickman nakuttivat lohikäärmeistä, Raistlinista ja joistakin fantasiakirjallisuuden historian ärsyttävimmistä sivuhahmoista, Dungeons & Dragonsin isä Gary Gygax koetti omaa kättään fiktiivisen kerronnan jalossa lajissa. Hänen ensimmäinen Greyhawkiin sijoittuva romaaninsa julkaistiin 1985. Saga of Old Citya seurasi vuotta myöhemmin Artifact of Evil, minkä jälkeen Gygax savustettiin ulos TSR:ltä. Syillä ei tiettävästi ollut mitään tekemistä kirjojen yleisen laaduttomuuden kanssa. Miehellä ei kaikesta päätellen ollut tämän jälkeen muuta käyttöä ajalleen ja uusi kustantamo New Infinities julkaisi seuraavien kahden vuoden aikana sarjalle peräti viisi jatko-osaa, joista kukin oli edellistä huonompi. Viimeinen osa, Dance of Demons, oli jo sitä itseään.

TSR kuitenkin jatkoi Greyhawk-romaanien julkaisua omalla tahollaan. Remmiin tuotiin uusi kirjailija, Margaret Weisin tavoin Endless Quest –sarjaa kirjoittanut Rose Estes, ilmeisenä pyrkimyksenään osoittaa että Gygax ei ole oikeaa huonoutta nähnytkään. Mika-trilogia on edelleen yksi genren parjatuimmista ja inhotuimmista sarjoista. Estesillä oli valitettavan kiittämätön työ, sillä hän joutui astumaan suoraan alan suurimman legendan saappaisiin juuri kun firma oli savustanut hänet ulos. Sarjan julkaisun ikävät olosuhteet tekevät siitä vihatumman kuin se luultavasti muuten olisi. Sanon ”luultavasti”, koska trilogia kyllä tekee kaikkensa ansaitakseen maineensa.

TSR:llä ei oltu vielä tyytyväisiä julkaistun roskan määrään, joten 1987 käynnistyi vielä yksi sarja. Kanadalainen kirjastonhoitaja Ed Greenwood oli julkaissut vuosien varrella Dragon Magazinessa lukuisia artikkeleita kotikampanjastaan ja lopulta TSR:n pamput päättivät ostaa oikeudet koko roskaan. Puuhaan lähdettiin varsin aggressiivisella julkaisutahdilla ja ensimmäinen tuote näki päivänvalon toukokuussa 1987. Aikalaiset eivät ymmärtäneet paiskata sitä takaisin pimeyteen ja niin Douglas Nilesin kyhäelmä Darkwalker on Moonshae sai kunnian olla ensimmäinen Forgotten Realmsin logoa kantava teos. Seuraavana vuonna julkaistiin R.A. Salvatoren esikoisteos, Kristallisauva (The Crystal Shard), pääosassaan musta haltia Drizzt Do’Urden. Tätä yleisön suursuosikkia on saatu seurata toistaiseksi yhteensä 22 alati huononevassa romaanissa. 23. julkaistaan ensi kuussa.

Mutta mitäpä muut pelifirmat touhusivat tällä aikaa? TSR:n häkellyttävä alkemia ei ollut mennyt heiltä ohi. Jo 1986 julkaistiin ensimmäinen BattleTech-romaani, William H. Keith Jr:n Decision at Thunder Rift. Valitettavasti sarjan ensimmäisiä osia on vaikea löytää nykyisellään, eikä nykyinen oikeuksien haltija, Catalyst Game Labs, ole saanut aikaiseksi julkaista edes sähkökirjoja, joten en kykene kommentoimaan niiden laadusta. Uusia kuitenkin julkaistaan vieläkin ja niitä on nykyään yli sata.

Brittien invaasio

Sillä aikaa kun rapakon takana TSR värväsi pelisuunnittelijoita ja julkaisi esikoisteoksia, Euroopassa Games Workshop aloitteli vastaavaa projektia astetta kunnianhimoisemmin. Warhammer Fantasy Role-Play oli julkaistu 1987 ja haluttiin myydä sen ohessa fiktiota. Tähdättiin korkealle ja ken kuuseen kurkotti, se katajaan kapsahti. Firman kokemattomuus kirjailijoiden lähestymisessä ja käsittelyssä johti lukuisiin kömmähdyksiin ja projekti ehti kaatua kahdesti varsin näyttävin seuraamuksin.

Ensimmäinen yritys hajosi sopimuskiistaan firman sekä Michael Scott Rohanin välillä vasta kun kirja oli kirjoitettu. Rohan editoi käsikirjoituksen ja myi sen Orbit Booksille, joka julkaisi sen 1992 nimellä A Spell for Empire.

Toisella yrityksellä firma lähestyi joukkoa tunnettuja kirjailijoita. Semmoiset legendat kuin John Brunner, Robert Holdstock ja Tanith Lee pyysivät firman edustajaa David Langfordia suksimaan vittuun. Langford myös kysyi Christopher Priestia kasvotusten ja omien sanojensa mukaan oli onnekas päästessään hengissä pakoon. Ramsey Campbell oli kieltäytyessään kohteliaampi. Terry Pratchett oli myöntyväinen mutta lopulta sopimuksesta ei päästy yksimielisyyteen.

Kolmas kerta toden sanoi ja vuonna 1989, kauheiden synnytystuskien jälkeen, GW Books sai rykäistyä pihalle novellikokoelman Ignorant Armies. Useimmat sen kirjoittajista käyttivät salanimeä, joiden takaa paljastuvat muun muassa scifikirjailija Charles Stross (nimellä Charles Davidson), Anno Dracula –sarjalla mainetta niittänyt Kim Newman (nimellä Jack Yeovil) ja viime aikoina Pratchettin kanssa yhteistyötä tehnyt Stephen Baxter (nimellä Steve Baxter).

Games Workshopin strategia oli laadullisesti toimiva, mikä tietenkin tarkoitti etteivät kirjat alkuaikoina myyneet. GW Books pistettiin pian pakettiin ja romaanit lisensoitiin firmalle nimeltä Boxtree, joka julkaisi niitä vuoteen 1995 asti. Pari vuotta tällä saralla oli hiljaista, kunnes 1997 Games Workshop perusti Black Libraryn. Vanhat nimikkeet tuotiin uudelleen painoon ja uusia on paukutettu ulos siitä asti tasaista tahtia. Mutta se on jo toinen tarina.

Kuukauden kirjavinkki

kotimaa

Se ainoa Salvatore, joka kannattaa lukea

Huolimatta tylystä tuomiostani R.A. Salvatorelle, mies ei mielestäni ole täysin turha kynäniekka ja kauan sitten oli aika, jolloin hän tuotti luettavaa tekstiä. Vielä hämmentävämmin, tätä oheistuotesoopaa suomeksi kustantanut Jalava onnistui astumaan harhaan ilmeisestä pyrkimyksestään löytää kaikkein kammottavimmat kirjalliset epäonnistumiset tuosta loputtomasta suosta ja jopa julkaisi sen suomeksi.

Musta haltia –trilogian ensimmäinen osa, Kotimaa (Homeland), on vuodelta 1990 ja toimii eräänlaisena prologina Jäätuulen laakso –trilogialle, kertoen Drizzt Do’Urdenin elämästä Menzoberranzanissa, mustien haltioiden maanalaisessa kaupungissa. Sen lisäksi että trilogia on ainoa Drizztin elämästä kertova teos, jossa on havaittavissa hahmonkehitystä, etenkin ensimmäinen osa on mielenkiintoinen lukukokemus pelkästään miljöönsä vuoksi. Mustien haltioiden yhteiskunta on matriarkaalinen ja palvoo demonijumalatarta. Lukuun ottamatta Drizztiä ja tämän isää Zaknafeinia, he ovat kaikki pahoja selkäänpuukottajia ja koko kaupunki tottelee vahvimman oikeutta. Kotimaan viehätys piilee tämän kummallisen ja vieraan yhteiskunnan kuvauksessa. Miellyttävästi myös päähenkilö on itse yhteiskunnan jäsen vaikkei sitä omakseen tunnekaan eikä lukijaa piinata jatkuvalla ulkopuolisen kummastelulla.

Seuraava osa, Maanpaossa (Exile), kertoo sitten Drizztin seikkailuista maanalaisissa luolastoissa, maanpintaa etsien. Se jatkaa Uumenalan oudon ja vieraan ympäristön värikästä

drowintytar

Cunningham on sentään kirjoittanut muutakin hyvää

kuvausta, mutta ei ole enää aivan niin mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Trilogian kolmas osa, Valoa kohti (Sojourn), sijoittuu jo maan pinnalle ja puolen välin paikkeilla muuttuu jo varsin sietämättömäksi.

Kotimaan pariksi nostaisin esiin toisen Menzoberranzan-kuvauksen, Elaine Cunninghamin Drowin tyttären (Daughter of the Drow). Siinä missä Drizzt on miehenä toisen luokan kansalainen ja nuori kapinallinen, Drowin tyttären Liriel Baenre on osa matriarkaalista valtakoneistoa ja toisin kuin angstin riivaama Drizzt, kykenee myös pitämään hauskaa. Liriel tarjoaa toisen näkökulman Menzoberranzaniin ja on lisäksi itse särmikkäämpi ja mielenkiintoisempi henkilöhahmo. Vaikka myös Liriel lopulta hylkää kotikaupunkinsa ja lähtee maan pinnalle, hän tekee sen uteliaisuudesta eikä pakkomielteestä.

Valitettavasti tässäkään tapauksessa jatko-osa, Juonien verkossa (Tangled Webs) ei ole kovin kummoinen tekele.