Frank Mentzerin toimittama punalaatikko kääntyi suomeksi vuonna 86. Vähän sen jälkeen saatiin suomeksi myös Runequest, jotta oikeat roolipelaajat saattoivat erottautua fantasiapelaajista. Piti kuluman melkein 20 vuotta, ennenkuin Old-skool -renessanssi (vanhan liiton hallintouudistus) tuli suomeen asti kertomaan, että itse asiassa Gygaxilla ja kumppaneilla oli syynsä päätyä niihin ratkaisuihin, joihin he pelisuunnittelussaan päätyivät.

Vanha punalaatikko ei ehkä olekaan vanhentuessaan muuttunut sen tarpeettomammaksi kuin miekat tai kilvetkään.

Punalaatikon kenties tunnetuinta sisältöä on sen pelaajan ohjekirjassa oleva sooloseikkailu, joka opettaa askel askeleelta mistä D&D-roolipelaamisessa on kysymys. Sen esinäytöksessä voi myös voittaa, mutta useimmat häviävät tämän ensimmäisen seikkailunsa, menettää ystävänsä Aleenan ja joutuu Barglen lumoamaksi.

 

 

Varsinaisessa sooloseikkailussa ei enää metsästetä Barglea, vaan keskitytään seikkailuun ja taisteluun. Siinäkin voi kuolla. Jos niin köpelösti käy, pelaajaa neuvotaan aloittamaan alusta.

Luolamestarin ohjekirjan esittelyseikkailu jatkaa siitä, mihin Barglen kanssa jäätiin. Ohjeiden mukaan Barglen pitäisi majailla Mistameren linnan kolmannella tasolla, mutta ainakaan me emme koskaan seikkailleet sinne asti, ja ilmeisesti moni muukaan ei saanut tasoitettua tilejään Barglen kanssa, jos on uskomista Kosta Barglelle-pelin takavuosina herättämään suureen suosioon. (linkki peliin http://members.iinet.net.au/~jwalker1/Kill_Bargle.pdf)

Pelistä, pelaajista ja heidän tavoitteistaan kertonee jotakin se, miten paljon tärkempää on kostaa Barglelle kuin herättää Aleena henkiin temppeliritarin viidennen tason loitsulla.

En tässä kirjoituksessani aio kuitenkaan käsitellä kaikkia punalaatikon ominaisuuksia, muunvärisistä laatikoista puhumattakaan, vaan keskittyä kirjoittamaan Punalaatikon sisältämästä pelisopimuksesta sekä Luolamestarin asemasta ja suhteesta pelaajiin.

Pelaajaa suoraan kehotetaan nauttimaan pelistä myös silloin, kun hahmo ei saavuta haluamaansa. Voittaminen määritellään siten, että kun kaikilla on mukavaa, kaikki voittavat.

Sama toistuu myöhemmin Luolamestarin ohjekirjassa, jossa Luolamestarille suorastaan luvataan, että ”sinulla tulee luultavasti olemaan hauskempaa kuin pystyt kuvittelemaankaan” Huomionarvoista on, ettei Luolamestarille luvata esimerkiksi että: ”fantasiamaailmasi tulevat olemaan sisäisesti eheämpiä kuin pystyt kuvittelemaankaan” tai ”fantasiamaailmojesi taustatiedot tulevat olemaan laajemmat kuin pystyt kuvittelemaankaan”. Eipä myöskään luvata, että: ”Pelaajasi tulevat kestämään pienimpiäkin oikkujasi uskollisemmin kuin pystyt kuvittelemaankaan” tai ”Pelaajasi tulevat innostumaan realistisemmista osumapaikkasäännöistä kuin pystyt kuvittelemaankaan”.

Itse asiassa, mielestäni sillä mitä Punalaatikko sanoo pelaajien ja Luolamestarin suhteellisesta asemasta, se sanomatta suoraan määrittelee aika pitkälti myös sen, mikä ei siihen kuulu.

Säännössä sanotaan, että tärkeintä on olla reilu, mutta tarkalleen ottaen tämä on neuvo sen tärkeimmän tavoitteen saavuttamiseksi, joka on kaikkien viihtyminen. Tämä viihtymisen ja hauskanpidon tavoite tuodaan esille uudestaan ja uudestaan.

Ainakin itselleni vaikuttaa selvältä, että kaiken, mitä Punalaatikkoon on painettu tarkoitus on yksinkertaisesti palvella hyvää peliä, joka määritellään viihtymiseksi. Tälle ajattelutavalle on täysin vastakkaista useimmissa luolamestareissa luonnostaan heräävä navanrakentelutaipumus, jolta punalaatikko nimenomaan pyrkii pelaajia suojelemaan – ja sitäkautta suojelemaan luolamestareita myös itseltään.

Punalaatikon pelisopimus määrittelee siis kaikkien tavoitteeksi kaikkien viihtymisen.

Jo hyvin suoraviivaisen esittelyseikkailun kohdassa 5 täysin kokemattomalle Luolamestarille annetaan mieluummin vapaat kädet, kuin pakotettaisiin pelaajia toimimaan ennakkosuunnitelman mukaisesti.

Kirjoittajat ovat nähneet, että ratakiskotus, jonka tarkoitus on ehkäistä ennakoimattomuuden tai rönsyilyn aiheuttamia ongelmia, on itsessään korjaamiaan ongelmia suurempi ongelma.

Luolamestarin ohjekirja opastaa luolamestaria olemaan aluksi hellävarainen. Luolamestaria kehoitetaan nostamaan rimaa varovasti sitä mukaa kun pelaajat kehittyvät ongelmanratkaisijoina. Itse tulkitsen tämän niin, että mitä paremmin pelaajat oppivat tuntemaan luolamestarinsa, sitä hienovaraisemmin luolamestari jatkaa itsensä ilmaisemista. Nähdäkseni tässä on pelinjohtajavetoisen roolipelaamisen keskeisin sisältö.

Luolamestaria ei kielletä keksimästän kotisääntöjä, vaan siihen suorastaan yllytetään antamalla ohjeita kotisääntöjen tekemiseen. Vaikka tässä suositellaankin virallisissa säännöissä pitäytymisestä, niidenkään korvaamista ei mitenkään kielletä, kuten esimerkkimme jatkuvasti myrkyllä hahmoja tappavasta luolamestarista osoittaa.

Neuvoksi on annettu, että pelaajat voivat aina valittaa kohtelustaan! Luolamestaria neuvotaan ottamaan valitukset aina vakavasti. Ei neuvota muistuttamaan pelaajia siitä, että kampanja sijoittuu myrkkykäärmejumalaa palvovan salamurhaajakultin hallitsemalle saarelle. Se olisikin turhaa, koska luolamestarin keksimät hienot juonikuviot ovat toissijaisia – muistammehan että tarkoitus oli viihtyä eikä olla uskollinen Luolamestarin ennakkosuunnitelmille.

Ehdotettu ratkaisu on korjata tappavan myrkyn ongelma muuttamalla sääntöjä niin, ettei myrkky enää tapa. Näille kavereille mikään ei näköjään ole pyhää!

Luolamestaria kehotetaan olemaan myös reilu itseään kohtaan, tunnustamaan tekemänsä virheet ja jatkamaan peliä.

Vastaväitteitä pelin aikana ei kielletä, mikä onkin hyvä, koska hahmoon kohdistuva oikeusmurha on hahmokuolemaakin pahempi kohtalo. Jälleen kerran vedotaan kuitenkin kaikkein tärkeimpään tavoitteeseen – siihen, että kaikki viihtyvät, eivätkä kaikki viihdy jos yksi jankkaa kärsimästään väärydestä. Luolamestarin näkökulmasta pelaajalle voi antaa periksi, mutta jos Luolamestari ei näin teekään, pelaajaa neuvotaan silti jättämään asia sikseen.

Huomautan, että toisaalla neuvotaan mitoittamaan seikkailun kesto niin, että peli päättyy aina vähintään puolta tuntia ennen aiottua lopetusta. Näin keskustelulle jää aikaan.

Tässä ohjeessa muistutetaan myös Luolamestarin tehtävästä toimia ylimpänä tuomarina siitä, mikä on kaikille viihdyttävää. Siis ei pelkästään seikkailu, vaan koko pelitilanne on luolamestarinsa näköinen.

Tämän kirjoituksen toisessa osassa saatan ottaa huvin vuoksi esille muutamia punalaatikon erikoisuuksia, joista monet käytännöt ovat unohtuneet luolaholvin hämärään.

Nestori Lehtonen
Kirjoittaja on SM-tason luolamestari