Äänitiedosto on toukokuussa 2017 tehty Maiju Tarpilan haastattelu. Haastattelijana Ama Laine.

”On sellainen sanonta; Mitä perintö on? Se on sitä, et istutetaan kukkia sellaiseen puutarhaan, jonka ei enää näe kasvavan. Ja musta tuntuu siltä, että siitä tässä paikassa on kyse.”
Riia Vaskitsa (liveroolipelihahmo pelissä Viimeiset)

Noin viikko sitten siirsin yli 10 tunnin edestä yksilöhaastatteluja ja lähes viiden tunnin verran muuta kuvamateriaalia tietokoneelleni. Nämä materiaalit on kuvattu Maiju Tarpilan luotsaaman ”Viimeiset” -liveroolipelin aikana, ja tulevien viikkojen ja kuukausien aikana niistä muotoutuu fiktiivinen dokumenttielokuva, jonka kohteita ovat liveroolipelin hahmot sekä heistä muodostuva yhteisö.

Tämä kuolemansairaiden yhteisöön sijoittuva peli on monellakin tapaa varsin uniikki kokemus. Sen lisäksi, että pääsin dokumentaristihahmoni kautta haastattelemaan kaikkia pelissä olevia hahmoja, ja pääsen vielä pelin jälkeen palaamaan aktiivisesti pelissä käsiteltyjen teemojen ja tunnelmien pariin, itse peliviikonloppua edelsi varsin pitkä valmistautumisprosessi. Tarpilan mielessä projekti on muhinut jo useampia vuosia, mutta pelaajien ja pelinjohtajan yhteinen taival alkoi aktiivisesti toukokuussa 2017, jolloin käynnistettiin virallisesti luova prosessi, joka jatkui aina tammikuussa 2018 järjestettyyn peliin asti.

”Joskus kaksi-kolme vuotta sitten mielessäni alkoi pyöriä kysymys siitä, miten voisi tutkia sitä, minkälaisia asioita ihmiset pitävät merkityksellisenä, erityisesti sitten kun aikaa on jäljellä enää vähän. Ajattelin, että jos suunnittelisi pelin, jossa hahmot olisivat tällaisessa tilanteessa, voisi päästä lähelle tätä kysymystä, sillä kuten monet larppaajat hyvin tietävät; tunteet ja oivallukset peleissä ovat hätkähdyttävän aitoja, vaikka kehys ympärillä olisikin fiktiivinen. Näihin ajatuksiin yhdistyi aika varhaisesta vaiheesta lähtien toinen mielessä pyörinyt tutkimuskysymys: miten näitä pelissä koettuja hetkiä ja oivalluksia voisi jakaa muille. Voiko niitä jakaa? Mielessä pyöri kuva ihmisistä puhumassa kameralle aika arkisestikin elämästä ja kuolemasta. Ja näin syntyi idea pelistä, jossa hahmot elävät yhdessä viimeisiä aikoja ja tämä arki dokumentoidaan fiktion sisältä. Peli sai nimeksi Viimeiset ja sen kehyskertomukseksi muodostui muutaman fiktiivistä tautia sairastavan kaupunkilaishipin maalle perustama ja sittemmin väkimäärältään kasvanut kommuuniyhteisö.”
Maiju Tarpila

Mikäli niskakarvasi nousevat pystyyn luettuasi sanat ”luova prosessi”, voin kertoa ettet ole yksin. Peliviikonlopun jälkeisessä purkutilaisuudessa eräs peliin osallistunut pelaaja mainitsi jännittäneensä prosessin alussa sitä, millaisia ”vaivaannuttavia, ilmaisutaitotuntien harjoitteita” hän joutuisi prosessin aikana tekemään. Jälkikäteen on helppo todeta, että prosessin aikana tehdyt harjoitteet ja tehtävät ovat kaikkea muuta kuin vaivaannuttavaa hurvittelua. Sen sijaan ne ovat mm. off-game ja in-game yhteisöllisyyden muodostumista edesauttavia työkaluja, teemoihin, hahmoihin ja maailmaan tutustumiseen tarkoitettuja keinoja. Prosessin aikana tarkastelimme hahmojemme lisäksi myös itseämme, toisiamme ja meitä ympäröivää maailmaa – joskin nämä asiat tapahtuivat usein salakavalasti, täysin huomaamatta, kiitos Tarpilan loistavan fasilitoinnin.

Mitä meidän on oikeus käsitellä larpeissa?

Prosessi havahdutti osan pelaajista pohtimaan samaa kysymystä, johon Tarpila oli oman prosessinsa alkuvaiheessa törmännyt. Onko kuolema ja sairastuminen – niin arkisia ja meitä kaikkia koskettavia asioita kuin ne ovatkin – liian tabuja käsiteltäväksi liveroolipelin keinoin? Saako aihetta käsitellä, tai haluaako kukaan käsitellä sellaisia aiheita?

”Kuoleman ja sairastamisen käsitteleminen tuntui kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla tabulta, liian todelliselta, vaikkakin juuri siksi myös tärkeältä ja kiinnostavalta aiheelta. Mietin monta kertaa, että saako tätä aihetta käsitellä näin. Toisaalta taas kysyin, että miksi ei saisi? Kuolema on kaikkia koskettava aihe, eikä tarkoitus ollut rypeä kuolemassa vaan tutkia sitä, mitä se paljastaa meille myös elämästä. Kun sitten pelin julkaisemista seuraavan kolmen viikon aikana omaa elämää kosketti kolme raskasta kuolemantapausta, tuli kyllä pohdittua, että mihinköhän aiheeseen sitä nyt on tullut sohaistua. Haluaako tällaista käsitellä kukaan? ”
Maiju Tarpila

Pelissä koetut pelot ja voimakkaat tunteet ovat varmasti koskettaneet kaikkia osallisia omalla tavallaan, ja se on myös heijastunut pelin jälkipuinnissa ja purkamisessa. Yli puolen vuoden ajan rakentunut off-game yhteisöllisyys ja luottamus pelaajien välillä välittyy mm. kipeiden, omakohtaisten kokemusten jakamisena ja reflektointina, ja pelikokemuksen jälkeen epävarmuudet siitä, saako tai voiko tällaisia asioita käsitellä larpin keinoin, tuntuvat karisseen. Monet ovat pohtineet pelin jälkeen ääneen mm. omassa elämässä kohdattuja kuolemantapauksia, suhteita omiin läheisiin, luopumista ja yksinäisyyttä, joten teeman käsitteleminen larpin kautta on selvästi resonoinut usealla tasolla.

Taide, joka synnyttää taidetta

Eräs Tarpilan mieltä askarruttanut kysymys, oli se, mitä liveroolipeleistä voi jakaa tai tulostaa pelin ulkopuolisille. Peleissä koetut ja kohdatut asiat ovat usein hyvin henkilökohtaisia, mutta mielenkiintoisten havaintojen, tarinoiden ja kokemusten jakaminen laajemmalle yleisölle tuntuu myös jollain tavalla merkitykselliseltä ajatukselta. Tästä syntyi ajatus fiktiivisen dokumenttielokuvan kuvaamisesta, jonka avulla ulkopuolinen yleisö pääsisi näkemään otteen pelimaailmasta ja sen puitteissa koetuista ja käsitellyistä asioista. Dokumentin on tarkoitus toimia itsenäisenä teoksena, ja Tarpila kuvailikin jo ennen prosessin aktiivista alkua peliä taiteena, joka synnyttää taidetta.

Larpin jälkeen on helppo todeta kuvauksen osuneen oikeaan, eikä vain siksi, että pelin aikana kuvattiin fiktiivistä dokumenttia. Pelaajat tuottivat ennen peliä ja pelissä hahmojensa kautta varsin kirjavan otannan taidetta, aina kirjallisista teoksista maalauksiin, piirroksiin ja installaatioihin. Hienovarainen monimediallisuus on siis sekin yksi Viimeisten mielenkiintoisista piirteistä, joka toistuu monissa muissakin larpeissa, mutta jonka tunnistaminen jää tällaisen terminologian puuttuessa usein vähälle huomiolle.

“Kynnys larppauksen videokuvaamiseen tuntui suurelta ja halusin, ettei kuvaaminen rikkoisi pelaajien kokemusta vaan olisi osa sitä, joten oli tärkeää, että kuvaaminen tapahtuisi jotenkin fiktion sisältä käsin.”
Maiju Tarpila

Oma kokemukseni pelistä on hyvin tavallisuudesta poikkeava, sillä hahmollani oli pelin keston ajaksi määritelty selkeä tavoite: kuvata dokumenttielokuva. Tämä johti siihen, että sain mahdollisuuden kohdata jokaisen hahmon yksilönä, kahden kesken käytävissä haastatteluissa, joissa jokaiselle hahmolle tarjoutui mahdollisuus olla hetken aikaa kaiken keskiössä. Hahmot pääsivät kertomaan tarinansa tavalla, johon ei yleensä tarjoudu mahdollisuutta. En voi puhua muiden pelaajien puolesta, mutta minulla on vahva tunne siitä, että nämä in-game hetket ovat olleet myös pelaajille merkityksellisiä.

Jokainen toivoo hahmonsa olevan merkityksellinen itsensä lisäksi myös muille, ja koska hahmoille tarjoutui pelissä mahdollisuus kertoa itsestään kameralle ja henkilölle, jota kiinnosti siinä hetkessä vain se, mitä hahmo kertoo ja mitä tämä kokee, hahmojen tarinoiden merkityksellisyydestä muotoutui yhteinen, jaettu kokemus. Pelaajien kommentit antavat myös syyn olettaa haastattelujen tarjonneen hahmoille katalyytin ja ponnahduslaudan asioiden käsittelemiseen ja kohtaamiseen pelissä. Kun jokin asia tai ongelma on lausuttu ääneen jonkun muun kuullen, siihen on helpompi tarttua. Tämä on mekaniikka, jolle saattaisi olla tilausta myös muissa larpeissa, sillä sen voi varmasti muokata kunkin pelin fiktioon sopivaan muotoon.

Kaksin käydyt, pitkälliset keskustelut tarjosivat minulle myös mahdollisuuden seurata haastattelujen ulkopuolella tapahtuvia asioita aitiopaikalta. Hahmoni kuultua ystävänsä sairauden edenneen terminaalivaiheeseen, joka johtaisi kuolemaan tulevien viikkojen sisällä, oli erityisen voimallista seurata ystävän kihlautumista ja myrskyisää välienselvittelyä veljensä kanssa. Kun menestynyt urheilijanuorukainen kertoi päihteisiin kuolleesta siskostaan, muuttui hahmoni käsitys kovan ja tinkimättömän nuorukaisen suhtautumisesta päihteiden kanssa kamppaillevaan teinityttöön syväksi ymmärrykseksi. Monet asiat, teemat ja tapahtumat näyttäytyivät uudenlaisessa valossa hahmoni saatua kuulla niihin vaikuttaneista taustoista.

Mikä elämässä on tärkeää?

Viimeiset on projekti, jota voisi analysoida ja puida miltei loputtomasti. Tapa, jolla Tarpila fasilitoi prosessia, pelaajien sitoutuminen ja heittäytyminen, tehtävät ja harjoitteet, joiden avulla kokonaisuus rakentui ovat kaikki asioita, joita pelaajat ja pelinjohto tulee muistamaan lämmöllä vielä pitkään. Kiitoksen ansaitsevat myös puhelimen päässä olleet loistavat NPC-pelaajat, jotka elävöittivät maailmaa ja herättivät hahmoissa monenkirjavia tunteita, jotka tekivät yhteisön arjesta entistä arvaamattomampaa.

Kaikkien prosessin aikana heränneiden ajatusten äiti lienee kuitenkin tämä: mikä elämässä on tärkeää? Se on suuri kysymys, mutta prosessi alkoi, ja päättyi sen äärelle.

“Kaiken tämän jälkeen kysyin osallistujilta uudestaan alusta lähtien toistuneen kysymyksen: mikä elämässä on tärkeää? Näillä sanoilla kysymykseeni vastattiin: läheiset ihmiset, uskallus, hetket, vain tämä hetki, itselleen ja muille anteeksi antaminen, muut, toivo, rehellisyys, anteeksianto, virheiden myöntäminen, toisten ja itsensä ymmärtäminen, vilpittömyys, hyväntahtoisuus, itsensä kehittäminen, uskaltaa antaa ja ottaa vastaan, ystävyys, minä ja muut ja miten me kohtaamme, armo, minä tuen antaminen ja vastaanottaminen, eläminen.”
Maiju Tarpila

Viimeiset on liveroolipeli, joka järjestettiin 11.-14.1.2018 Parkanossa.
Pelissä oli 17 hahmoa.
Luova prosessi alkoi toukokuussa 2017.
https://viimeiset.weebly.com/

---

Artikkein on kirjoittanut Ama Laine, toimittanut LOKIn toimitus.