Vuoden 2019 Blackbox Copenhagen järjestettiin 18.–20. tammikuuta, nimensä mukaisesti Kööpenhaminassa. Kotisivuillaan tapahtuma mainostaa itseään kokeellisen roolipelaamisen festivaalina, ja sen järjestäjänä toimi roolipelijärjestö Gnist. Kaikki tapahtuman larpit kestivät noin 3–4 tuntia ja hyödynsivät pelin kulun ohjaamisessa valoa ja ääntä. Tästä juontuu tapahtuman nimen alkupuoli, sillä tätä pelityyliä kutsutaan blackbox-larpiksi. Blackbox Copenhagen oli nimenomaan larppitapahtuma, sillä tapahtuman aikana auki ollutta avointa lounge-aluetta ja lauantai-illan bileitä lukuun ottamatta ohjelma koostui yksinomaan larpeista.
Tämän tapahtuman blackbox-larppien toinen määrittelevä piirre oli pelaajien valmistautumisen keveys. Blackbox-larpin pelinjohtaja on vastuussa siitä, että peli kulkee. Pelaajan osaksi jää aktiivinen osallistuminen annettujen ohjeiden mukaisesti. Melkein koko tapahtuman ajan pukeutumiseksi riittivät mustat perusvaatteet. Poikkeuksena tästä oli Spellbound, johon olin ilmoittanut ja jonka pelinjohdolta saapui ohje ottaa mukaan myös valkoinen vaatekerta (tarvittaessa lainavaatteetkin olisivat järjestyneet). Pelasin lopulta hahmoa, jolla oli mustat vaatteet, joten selvisin tuomillani mustilla vaatteilla (valkoisia en edes omista).
Hinnoittelu oli hoidettu siten, että jokaiseen larppiin myytiin pääsylippu erikseen (yhden larpin hinta oli noin 10 euroa). Oli siis mahdollista osallistua vaikkapa vain yhteen larppiin ja myös maksaa vain tuosta yhdestä pelistä. Liput ostettiin etukäteen verkkokaupasta, joskin osaan peleistä mahtui vielä tapahtumapaikalla varapelaajana, jos pelissä oli tilaa tai lipun ostanut pelaaja jäi saapumatta paikalle. Minulle oli uutta se, että moneen tapahtuman larpeista oli mahdollista osallistua yleisölipulla, joka oli pelaajalippua halvempi, reilut viisi euroa. Viikonlopun aikana oli mahdollista osallistua yhteensä neljään larppiin, jolloin tapahtuman hinnaksi tuli reilut neljäkymmentä euroa, mikäli joka slottiin halusi osallistujalipun (tarjolla oli siis myös halvempia yleisölippuja).
Nina Runa Essendropin larpista Music Creatures. Kuvaajana Simon James Pettitt.
Perjantai: Music Creatures
Nina Runa Essendropin suunnittelema Music Creatures oli tapahtumassa pelaamistani larpeista ainoa, jossa oli pelaajien lisäksi yleisöä. Peli oli yleisöroolin käytön lisäksi sijoitettu tapahtuman loungeen, eli yleisölipun maksaneen yleisön ohella läsnä oli loungessa hengailevia ihmisiä, joilla ei ollut roolia larpissa mutta jotka toki saattoivat katsella toimintaa. Larpissa pelaajat olivat “musiikkiolentoja”, aikojen alusta asti ihmisten parissa salaa eläneitä olentoja, jotka näyttävät ihmisiltä mutta kokevat maailman musiikin kautta. Larppi oli musiikkiolentojen pelaajille fyysinen ja ei-verbaalinen, mutta ihmisten roolia pelaavan “yleisön” peli vaikutti pelaajanäkökulmastani hyvinkin verbaaliselta – heillä siis oli lupa puhua, ja suurin osa näyttikin puhuvan valtaosan osallistumisajastaan. Musiikkiolentojen ja ihmisten kohtaaminen ja oman, siihen asti salatun maailman avaaminen ulkopuolisille oli pelin keskeistä sisältöä, toisin sanoen yleisöä oli hyödynnetty larpin keskeisen konfliktin tuottamiseen. Vaikka käytänkin konflikti-sanaa, larppi meni rauhanomaisesti. Ihmiset yrittivät ymmärtää musiikkiolentoja, ja osa musiikkiolennoista (kai) yritti ymmärtää ihmisiä. Omasta pelistäni suuri osa oli vieraan olemisen ja liikkumisen muodon tarkastelua ja lentomatkalta jääneiden jumien sulattelua. Omaan fyysiseen mukavuuteeni larpilla olikin myönteinen vaikutus, sillä liikkeeseen ja tanssiin kannustettiin ja myös valmistauduttiin alun työpajassa, jossa hahmon liikekieltä haettiin.
Lauantai: Night Terror
Night Terror oli Jesper Heebøll Arbjørnin suunnittelema larppi, joka käsitteli itsensä uhraamista läheisen auttamiseksi. Tässä pelautuksessa oli yhdeksän osallistujaa, ja suurin osa larpista pelattiin kolmen hengen ryhmissä, joihin kuului uneksija, hoivanantaja ja painajainen. Larpissa tutkittiin uneksijan mielenmaisemaa painajaisen piinatessa häntä. Loppua kohden roolit vaihtuivat ja sekoittuivat hoivanantajan muistin antaessa periksi vieraan mielen kokemusten keskellä.
Käsittelyssä olivat ihmishahmojen pelot, muistot ja tarve päästää irti, tunnelma oli kaunis ja kokemus oli emotionaalinen. Pelkoelementti pysyi läsnä koko larpin ajan. Minä pelasin vanhenevaa isäänsä auttamaan muuttanutta tytärtä, ja uneksijanani oli hahmoni isä. Isän pelko vanhenemisesta ja avuttomuudesta olivat pelin oleellista sisältöä. Hoivanantajana minua oli ohjeistettu sekä tukemaan ja auttamaan hahmoni isää parhaani mukaan että pelaamaan avuttomuuden teemaa. Hahmoni muistuttikin isäänsä toistuvasti tämän avuttomuudesta muun muassa tarjoamalla apuaan pyytämättä ja viittaamalla hahmojen menneisyyteen, jossa isä oli huolehtinut kaikesta.
Maria ja Jeppe Bergmann Hammingin larpista Spellbound. Kuvaajana Simon James Pettitt.
Lauantai: Spellbound
Jeppe ja Maria Bergmann Hammingin Spellboundissa maanaliset olennot (Undergrounders) houkuttelivat ihmisiä juhliinsa Vuorenkuninkaan luolaan, kunnes osa ihmisistä päätti murtaa lumouksen ja jättää taianomaisen valtakunnan – ja osa jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi. Maanalisten ja ihmisten roolit erottuivat selvästi toisistaan. Ihmishahmoille tärkeät asiat eli rakkaus, usko ja toivo eivät merkinneet mitään ikuisesti eläville maanalisille, joilla ei myöskään ollut suhteita toisiinsa. Kun ihmishahmojen pelaajat loivat kontaktejaan työpajassa, maanalisten pelaajat valitsivat itselleen valkoiset yksityiskohtaiset pahvinaamiot.
Larpissa käytettiin musiikkia ja fyysisesti suoritettavaa rutiinia kohtausten erottamiseen toisistaan. Ihmisten ja maanalisten rituaalit myös poikkesivat toisistaan: kun ihmiset heräsivät uuteen aamuun kirkonkellojen soidessa, maanaliset pakenivat varjoihin. Ihmisten pelaajat pukeutuivat valkoisiin vaatteisiin ja maanaliset saivat pitää mustat perusvaatteensa (jälkikäteen ajatellen musta neule, joka minulla oli ylläni, ei ollut hyvä valinta, sillä tässä larpissa kannattaa varautua liikkumaan). Spellbound esitteli myös uuden mekaniikan lumoavan magian toteuttamiseen. Maanalisilla oli kullakin kolme satiininauhaa, joita käytettiin merkkinä siitä, että tietty ihminen oli kyseisen olennon lumouksen alla. Jos ihminen otti vastaan lahjan, söi ruokaa Vuorenkuninkaan maailmasta tai tanssi vapaasta tahdostaan maanalisen olennon kanssa, hänet oli mahdollista lumota. Kun lumous vaikutti, olento saattoi kontrolloida ihmistä nostamalla kätensä ylös. Tällöin lumotun ihmishahmon pelaajan oli tehtävä samoin ja säilytettävä käsien välinen etäisyys. Mikäli olento kutsui ihmisen lähemmäs, hänen oli lähestyttävä, mutta vain siihen asti, että kämmenet koskettivat toisiaan. Kun olento laski kätensä, yhteys katkesi sillä kertaa. Niin kauan kuin ihmisellä oli satiininauha kätensä ympärillä, hänet lumonnut olento saattoi ottaa hänet haltuunsa milloin vain. (Linkatulla videolla Maria ja Jeppe Bergman Hamming kertovat lisää Ars Rego -mekaniikastaan) Ihmishahmojen pelaajille kokemus on siis ollut todella erilainen kuin maanalisten olentojen pelaajille.
Sunnuntai: Being in Fluxus
Lauantai-illan bileiden jälkeen kävin sunnuntaina hitaalla. Tähän vajavaisen kognition tilaan Nilas Dumstrein ja Kamilla Askholmin käsitteellinen Fluxus-taiteesta ammentava Being in Fluxus -larppi oli työpajasta lähtien vaativa kokemus. Jouduin muun muassa miettimään, että mikäli laatikko (The Box) olisi ihminen, miten hän puhuisi tai liikkuisi, sekä harjoittelemaan annettujen ohjeiden puitteissa sellaisen ihmisen liikekieltä ja puhetapaa. Hahmojen kehittämiseen ja heidän välisten suhteidensa luomiseen käytettiin työpajassa melko runsaasti aikaa.
Työpajan ja larpin aikana syntyi taidekollektiivi, jonka jäsenet kiistelivät keskenään taiteen olemuksesta ja oman yhteisasumisensa konflikteista. Fluxus ei taidesuuntauksena ollut minulle ennestään tuttu, enkä tiedä miten kokemus olisi eronnut, mikäli taidemaailma olisi minulle tutumpi. Valoa ja ääntä käytettiin jonkin verran, mutta päällimmäisenä mieleeni jäi larpin runsas esineistö, jota hyödynnettiin työpajassa ja jota hahmot käyttivät larpin aikana omien installaatioidensa ja performanssiensa toteutukseen. Siinä mielessä voidaan ajatella, että tämä larppi pyrki tekemään pelaajista taiteen tekijöitä larpinsuunnittelijoiden laatiman teoksen sisällä.
Kannattaako sinne lähteä?
Blackbox CPH on tutustumisen arvoinen kaikille, jotka haluavat päästä osallistumaan useisiin blackbox-larppeihin viikonlopun aikana. Syvät keskustelut taidemuodon olemuksesta sen sijaan vaativat omaa aktiivisuutta ja itsenäistä juttuseuran etsimistä. Larppien välillä osallistujat hajaantuivat eri puolille rakennusta ja Kööpenhaminaa – osa todennäköisesti kokoontui loungeen, ja kokemukseni johtuneekin suurelta osin siitä, etten viettänyt loungessa juurikaan aikaa. Minulle tauot ja rauhoittuminen kelpasivat mainiosti kokemusten välillä. Lounge oli yhtä kaikki olemassa kokoontumispaikkana ja se sijaitsi tapahtumapaikan ylimmän kerroksen Musikcafeen-nimisessä baarissa. Pelasin joka larpissa enimmäkseen eri ihmisten kanssa. Kokemukseni oli, että larppien välillä monet tanskalaiset osallistujat puhuivat keskenään tanskaa, joskin he vaihtoivat kyllä englantiin tarvittaessa.
Käytännön järjestelyt vaativat osallistujalta omatoimisuutta: tapahtumassa ei tarjoiltu ruokaa, eikä majoituksen sisältävää lippua ollut ostettavissa. Kööpenhaminan ulkopuolelta saapuvat reissaajat olivat siis vastuussa omasta yöpymisestään, ja kaikki osallistujat olivat vastuussa omista ruokailuistaan. Tapahtumapaikka HusetKBH oli sen verran lähellä keskustaa, ettei ruoka tullut ongelmaksi, ja myös majoitusliikkeitä oli lähiseudulla useita. Tapahtumabudjettiin on kuitenkin osattava sisällyttää pääsylippujen ja matkojen lisäksi yöpyminen. Kaikki ohjelma järjestettiin samassa rakennuksessa, joten kovin montaa osoitetta ei tarvinnut opetella. Jos oma majoitus olikin hieman kauempana, oli tapahtumapaikalta lyhyt matka metro- ja rautatieasemille. Kööpenhaminan metron vyöhykehinnastoon en perehtynyt kovin tarkkaan, sillä käytin metroa vain lentokenttämatkoihin. Metrolippu lentokentältä Kööpenhaminaan kustansi 36 DKK, euroissa noin 4,82 €.
Oma kokemukseni tapahtumassa oli erittäin myönteinen. Siinä missä Ropeconissa tai Solmukohdassa vain muutamat onnekkaat mahtuvat osallistujamäärään nähden harvalukuisiin larppeihin, Blackbox CPH:ssa pääsee larppaamaan takuuvarmasti. Kaikki tapahtumassa pelaamani larpit myös hyödynsivät käytössä olleita blackbox-tiloja, ja niissä oli käytetty keskenään hyvin erilaisia suunnitteluratkaisuja. Voin siis suositella tapahtumaa lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita (blackbox-)larppaamisesta tai larppien suunnittelusta.
Ann Kristine Eriksenin larpista Riget, 2019. Kuvaajana Simon James Pettitt.
Osallistuvan yleisön käytön tulevaisuus larpeissa kiinnostaa ainakin minua. Yleisön käyttö soveltuisi mainiosti etenkin larpin tuomiseen muille taidemuodoille varattuihin tiloihin. Toisaalta mahdollisuus ottaa yleisön rooli voi antaa väsyneelle tai uteliaalle larppaajalle mahdollisuuden kokea larppi eri näkökulmasta kuin pelaajana, mahdollisesti myös kevyempänä ja lyhyempänä. Toisaalta sillä voidaan mahdollistaa useamman osallistujan pääseminen mukaan edes jollakin tavoin. Mahdollisuus käyttää yleisöä helpottaa vastaamista kysymykseen, johon olen ainakin itse joutunut vastaamaan usein: “Voisko sitä teidän larppaamista tulla katsomaan?”
Artikkelin on kirjoittanut Tanja Lehto, toimittanut Seppo Raudaskoski.
Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki
LOKI 