Helsingin Kalliossa alakulttuurikeskus Loukon ovella meitä tervehtii nahkatakkiin sonnustautunut Vili von Nissinen. Hän on toinen taiteilijoista Finding Tom -nimellä kulkevan osallistavan taideteoksen takana. Toinen taiteilijoista, Nina Mutik, odottaa tulijoita sisällä.
Korona roikkuu vääjäämättä varjona tilaisuuden päällä, mutta silti tunnelma on pirskahteleva ja hyväntuulinen. Mutik ohjeistaa saapujat pukemaan kasvomaskin ja täyttämään papereihin yhteystietonsa mahdollisen korona-altistuksen varalta sekä halutessaan antamaan luvan kuviensa käyttöön. Loukko on yksi iso tila, yhdellä seinustalla on valkokangas, mukavat lepotuolit on aseteltu laajaan piiriin. Taideteos on käynnistymässä, larppaaja saattaisi helposti nimittää tilannetta alkubriiffiksi.
Finding Tom on Helsinki Priden kanssa yhteistyössä järjestetty taideteos, jonka tarkoituksena on luodata Suomen homohistoriaa ja sen tuoksinassa vilisseitä ilmiöitä, kuten pelkoa, häpeää ja vainoa. Teos on kuitenkin matka valoon: se sisältää myös vapautumista, ylpeyttä ja hyväksyntää. Teoksessa jokainen osallistuja saa roolin, yhden Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin ikäpolven suomalaisista homomiehistä. Tom itse ei ole tarinassa läsnä muutoin kuin taiteensa kautta. Sen sijaan hahmot ovat tavallisia suomalaismiehiä: on parturia, tuomaria ja seurakunnan työntekijää. Oma hahmoni Veli on ammatiltaan tanssija, selvästi siis vapautuneemmista taidepiireistä. Silti hänkään ei voi tarinan alussa olla avoimesti homo, vaan kaapin seinät tuntuvat jykevinä ympärillä.
Finding Tom ei ole varsinaisesti larppi, mutta larppaajille on selvää, mitä tapahtuu. Yleisöä ei ole, kukaan ei ole tullut Loukkoon katsomaan esitystä. Kaikki osallistuvat. Aluksi workshopataan: haetaan erilaisia puhetapoja ja miehistä elekieltä. Osallistujat eivät suinkaan ole kaikki salskeita homouroita suoraan Tomin piirroksista, vaan tavallisia suomalaisia ihmisiä, eivätkä useimmat ole edes miehiä. Järjestäjät, kumpikin nonbinäärejä, naureskelevat joutuvansa kysymään kavereiltaan, miten ne miehet käyttäytyvät. Rento tunnelma auttaa avautumaan draamalle.
Tärkeää on tietysti workshopata teoksessa käytetyt mallinnustekniikat kruisailulle ja seksille. Kruisailuun eli homomiesten tapaan hakea anonyymiä seksiseuraa liittyy omat mekaniikkansa, seksin mallinnukseen toiset. Seksiä voidaan mallintaa kahdella tavalla, joista toinen on intensiivisempi, käsivarsista kiinni pitämällä tapahtuva rynkytys, kun taas toinen ilmapallojen kanssa tapahtuva ilottelu. Seksi ja seksuaalisuus ovat teoksessa keskeisessä osassa, ovathan ne homomiesten määrittäviä tekijöitä. Mekaniikkojen avulla voidaan kuitenkin käsitellä seksin kautta muita teemoja, kuten häpeää ja vapautumista.
Jokainen osallistuja saa muutaman virkkeen pituisen hahmon, joka sisältää lähinnä nimen, ammatin ja aseman tarinan alussa. Jokainen laittaa päälleen homoerotiikasta tutun nahkaisen harnessin, eli valjaat. Sen päälle vedetään trenssitakki, jonka rintaremmi vedetään alkuun niin tiukalle, että vähän henkeä ahdistaa. Tämä hyvin kehollinen tuntemus tuo homomiehen kokeman maailman hyvin konkreettisella tavalla iholle. Tästä pisteestä hahmoa lähdetään kuljettamaan vuosikymmenestä toiseen.
Sodanjälkeisen Suomen painostavilla kaduilla etsitään seksiseuraa. Miestenvälinen seksi on vielä laitonta ja sairaus. Hahmot alkavat kohdata toisiaan. On häkellyttävää kokea ensimmäistä kertaa aamu yhdessä toisen kanssa. Seksiä on harrastettu, mutta voisiko tässä olla jotain muutakin? Voitaisiinko syödä yhdessä aamiaista? Tehdä jotain niinkin intiimiä kuin kertoa nimi? Tai kertoa ehkä jopa jotain enemmän itsestään? Olisiko mahdollista haaveilla rakkaudesta? Parisuhteesta? Tämä ei ole fantasiamaailma tai kaukaista historiaa, tämä on Suomi alle sata vuotta sitten. Sitä teos ei anna meidän unohtaa, sillä historiallisuus on vahvasti läsnä.
Episodien välissä kerrotaan historiallisesta tilanteesta, siitä kuinka lainsäädäntö ja kulttuurinen hyväksyntä muuttuu – mutta tuskallisen hitaasti. Miesten joukossa alkaa liikkua piirroksia, jonkun Tom of Finlandin taidetta. 50-luvulla ne ovat vielä laittomia, kuiskausten kera kulkevia ihastelun kohteita, hahmojen toiveita ja fantasioita, jotka piilotetaan syvälle povitaskuun. Trenssitakin rintaremmi löystyy pienen pienin nykäyksin. Rajut, intensiiviset kohtaukset, kuten homomiesten illanistujaisiin rysähtävä poliisiratsia, seuraavat toisiaan. Kun poliisit pilkkaavat ja nöyryyttävät hahmoja, kaikki toivo on menetetty. Ei tämä muutu koskaan paremmaksi, ei täällä Pohjolan perukoilla. Ehkä Amerikan ihmemaassa, tai Tanskassa?
Lopulta rintaremmit aukeavat ja trenssitakit riisutaan. Teoksen käännekohdassa 70-luvulla hahmot lähtevät Pride-marssille, ensimmäiselle Suomessa järjestetylle. Sitä seuraava kohtaus on iloluontoinen, orgianomainen seksuaalinen ilottelu, jossa seksuaalisuutta kuvaavat pitkänomaiset ilmapallot otetaan esiin. Vaikka vielä tänäkään päivänä homojen asema Suomessa ole yksinkertainen tai ongelmaton, 50-luvulta on tultu pitkä matka. Lopun purussa käydään läpi tunnelmia ja ajatuksia taideteoksen ääreltä ja vaikuttuneita äänenpainoja on kosolti.
Finding Tom on tiukka, hyvin taustoitettu kokonaisuus. Taiteilijat Vili von Nissinen ja Nina Mutik ovat tehneet hyvää työtä historiallisen kontekstin rakentamisessa: ajankuvaa luodaan paitsi episodien väleihin sijoittuvilla historiallisilla kuvauksilla, myös osallistujille varatuilla pienillä paperilapuilla, joissa on ajan polttavia aiheita keskustelunavaajiksi. Näin ei osallistujan tarvitse jäädä tuppisuuksi, vaikka 60-luvun suomalaisen homoskenen keskeiset keskustelunaiheet eivät olisikaan kirkkaina mielessä.
Tältä osin taideteos muistuttaa myös pedagogista liveroolipeliä: draamatekniikan avulla luodaan tarttumapinta historialliseen kontekstiin, johon avautuu teoksen edetessä syvän henkilökohtainen suhde. Tämä taideteos ei tietenkään ollut oppimateriaalia sinällään, vaikka epäilemättä asiat jäävät paljon konkreettisemmin mieleen kuin vaikkapa museokäynnillä. Liveroolipelin ohella Finding Tom hyödyntää myös teatteritaiteen välineistöä: draaman kaari on tarkkaan suunniteltu niin, että Aristoteleskin olisi tyytyväinen. Kuten larpeissa, jokainen hahmo on päähenkilö omassa tarinassaan, mutta tarinat punoutuvat yhteen ja muodostavat yhteisen, suuremman tarinan. Finding Tom on tältä syksyltä ohi, mutta se toivottavasti saa vielä tilansa jossain toisaalla.
Artikkelin kirjoitti Olli Lönnberg. Sen toimitti Heidi Säynevirta.
Sinustako uusi jäsen LOKIn päätoimitustiimiin? Lue lisää!
Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki
LOKI 