Jonne Arjoranta on suomalainen roolipelaaja ja kirjoittaa peliraportin Dungeons & Discourse-nettisarjakuvaan perustuvasta Ropecon skenaariostaan.

Abstrakti

Dungeons & Discourse oli samannimiseen nettisarjakuvaan perustuva Ropecon-roolipeliskenaario. Peli pelattiin neljässä ja puolessa tunnissa ja sääntöjärjestelmänä käytettiin Donjonia. Donjon jakaa kerrontavaltaa kaikille osanottajille, joten pelaajat vaikuttivat merkittävästi pelin sisältöön. Loin peliä varten viisi valmista hahmoa, joista pelaajat valitsivat neljä.

Metodit

Pelaajien valitsemat hahmot olivat:

• Albert Planckton, kvanttimanseri, joka sai maagiset voimansa teoreettisesta fysiikasta,
• René von Helsing, filosofisten zombien tappaja, joka luotti haulikkonsa lisäksi kartesiolaiseen dualismiin,
• Siegfried Young, egomanseri ja psykoanalyysin mestari ja
• Karl Trotsky, proletaarin sankari ja retoriikan taitaja.
• Kaikki hahmot olivat ensimmäisellä tasolla ja kykenivät taikuuteen, mutta vain egomanseri ja kvanttimanseri olivat pääasiallisesti taikuudenkäyttäjiä.

Tulokset

Peli alkoi Königsbergin kaupungista, Scientian valtakunnasta. Valtakunta oli vaarassa, kun kammottava velho Der Rida oli saanut haltuunsa Virheiden Lähteen, jonka voimalla hän uhkasi saattaa kaiken akateemisen tutkimuksen vaaraan. Apunaan hänellä oli pahojen postmodernistien hajanainen armeija.

Donjon-seikkailu alkaa tyypillisesti siitä, että hahmot hankkivat itselleen varusteita. Noudatin tässäkin seikkailussa samaa kaavaa. Varusteiden ostamisen jälkeen seikkailijat saivat pikaisesti Königsbergin teknomunkeilta lupauksen maineesta, kunniasta ja julkaisuista arvostetuissa journaleissa. Sitten heidät jo heitettiin kaupungin portista pihalle etsimään Der Ridan luolaa.

Königsbergin jälkeen seikkailijat kohtasivat post-apokalyptisen kaupungin, joka oli yhtä Starbucksia lukuun ottamatta raunioina. Starbucksin täytti lauma ranskalaisia postmodernisteja juomassa cappuccinoja ja heille tarjoili yksinäinen, pystyyn kuolleen näköinen kahvilatyöntekijä. Seikkailijoiden onneksi postmodernistit olivat kiinnostuneempia erikoiskahviensa maidon rasvaprosentista kuin heistä.

Siegfried käytti tilaisuutta hyväkseen ja freudilaisen magian ansiosta postmodernistit alkoivat kaivata takaisin symboliseen kohtuun. Ne lähtivät matkaamaan takaisin kohti luolaa, jossa Virheiden lähde sijaitsi.

Postmodernistit kuitenkin katosivat pian näkyvistä freudilaiseen sienimetsään. Seikkailijat seurasivat postmodernisteja uhkeiden tattien ja jäykkien varsien sekaan, mutta postmodernistien sijaan he löysivät joukon kreationisteja.

Raamatuilla aseistautuneet kreationistit yrittivät polttaa rivoja sieniä ja osoittivat mieltään sienien luona piileskeleviä ketjupolttavia keijuja vastaan. Kreationistit heiluttelivat kylttejään, joissa oli tunnuslauseita, kuten ”God Hates Fairies!”, ”God Hates Fags!” ja ”1 Moos. 9:20-21”.

Tilanne kärjistyi ja pian kreationistit yrittivät takoa järkeä harhaoppisten päähän. Tämä osoittautui vaaralliseksi, sillä heidän Kuningas Jaakon Raamattunsa olivat varsin raskaita lyömäaseita. Yksi kreationisteista jäi uhkaamaan keijuja kylttinsä kanssa, kun muut kävivät seikkailijoiden kimppuun.
Taistelu sujui kuitenkin seikkailijoiden kannalta voitokkaasti. Planckton kiskoi etävaikuttamisella kyltin keijuja uhkaavan kreationistin käsistä ja Young osoitti yhdelle kreationisteista, miten hänen Raamattunsa symboloi kreationistin isän fallosta. Kreationisti pudotti Raamattunsa, eikä enää suostunut koskemaan siihen.

Kamppailu loppui viimein, kun proletaari julisti marxilaisella retoriikallaan keijuille seksuaalisen vallankumouksen ja ne rynnivät uuden vapautensa voimin kreationistien yli sienien keskelle nauttimaan vapaudestaan ja toisistaan. Seikkailijat ryöstivät kreationistien ruumiit kohtaamisen lopuksi, kuten asiaan kuuluu.

Sienimetsän takaa alkoivat merkitykseltään epämääräiset arot. Kaukaisuudesta kuului kellojen kilkatusta ja koirien haukuntaa, kun seikkailijat ylittivät aroja kohti Virheiden Lähdettä ja Der Ridan luolaa. Kellojen kilkatuksen ja koirien haukunnan välillä vaikutti olevan selvä yhteys, joten kyseessä olivat epäilemättä Pavlovin koirat.

Keskellä merkitykseltään epämääräisiä aroja seisoi symbolisesti murtunut torni. Aitojen tutkijoiden uteliaisuutta osoittaen seikkailijat astuivat tornin sisään, vain joutuakseen filosofisten zombien väijyttämiksi. Zombit kaatoivat tornin sisustaa reunustavia kirjahyllyjä oviaukon eteen estääkseen uhrejaan pakenemasta.

Tilanne näytti hetken aikaa pahalta, kunnes freudilaisen vaikutuksen ansiosta zombit alkoivat kaivata suunnattomasti jäätelöä, jota tornista ei tietenkään löytynyt. Niinpä ne mursivat tekemänsä barrikadit ja lähtivät etsimään jäätelöä ulkoa.

Yksi kirjahyllyistä vaikutti olevan täynnä aarteita, joten kaikki seikkailijat syöksyivät tutkimaan sitä. Tämä paljastui noppien avustuksella kuitenkin harhaksi, sillä kukaan seikkailijoista ei löytänyt kirjahyllystä yhtään aarretta. Kyseessä oli epäilemättä Der Ridan luoma illuusio.

Tornista löytyi kuitenkin luukku, joka vei kellariin ja tornin alapuolella oleviin luoliin. Von Helsing keskittyi kovasti ja aisti, että aiemmin kohdattujen Pavlovin koirien isäntä oli aivan heidän alapuolellaan. Luukusta avautui luola, jossa epäkuollut Pavlov kilkutti suunnatonta kelloa ja kutsui sillä koiria luokseen. Kauempaa luolasta kuului koirien haukku ja kellojen kilinä.

Von Helsing näki tilaisuuden tulleen kartesiolaiselle dualismille ja palautti Pavlovin sielun takaisin tämän ruumiiseen. Pavlov muuttui taas eläväksi ja lakkasi kilkuttamasta kelloa. Koirien äänet etääntyivät jälleen.

Trotsky piti tilannetta otollisena veljelliselle retoriikalle ja osoitti Pavloville, miten olisi kaikkien edun mukaista, jos hänen omaisuutensa jaettaisiin yhteiseksi. Pavlov piti tätä vakuuttavana ja jakoi kaiken omaisuutensa seikkailijoille.

Käytävä vei syvemmälle luolaan ja samalla syvemmälle maan alle. Se päättyi huoneeseen, jossa oli kolme ovea. Young käytti Pavlovilta viemäänsä teosta, Unien tulkintaa, ja tunkeutui syvälle luolaston suunnittelijan alitajuntaan.

Alitajunnasta selvisi, että yksi ovista johti symboliselle uima-altaalle alastomine kreikkalaisine patsaineen. Toinen vei keittiöön, jossa piiat tekivät ruokaa isännälleen (ja uudelleen elivät samalla perinteisiä sukupuolten välisiä valtarooleja). Kolmas ovi johti syvemmälle alitajuntaan. Se oli epäilemättä tie Der Ridan luo, joten seikkailijat valitsivat sen reitikseen.

Käytävä avautui luolaksi, jonka keskellä Der Rida istui työpöytänsä ääressä ja kirjoitti postikorttia Platonille. Luolien seinillä leikkivät varjot, jotka vaikuttivat todellistakin todellisimmilta. Nähdessään seikkailijat Der Rida nousi työpöytänsä äärestä ja muuntautui suunnattomaksi lohikäärmeeksi, kommentoiden samalla kuivasti lohikäärmeiden roolia länsimaisen fiktion antagonisteina. Varjoista astui esiin postmodernisteja. Der Ridan takana Virheiden lähde valui lattialle ristiriitaisia matemaattisia symboleja.

Taistelu Der Ridaa ja hänen postmodernistejaan vastaan oli tiukka. Postmodernistit yrittivät voimistaa toisiaan tekemällä kirjallisuusviittauksia toisiinsa, mutta viittaukset olivat latteita ja mielikuvituksettomia.

Von Helsing ampui Der Ridaa haulikollaan hänen symboliseen akilleen kantapäähänsä, vahingoittaen Der Ridan älykkyyttä. Von Helsing kuitenkin vahingoittui itse postmodernistien purevasta sarkasmista. Sarkasmi latistui väliaikaisesti Plancktonin muuttaessa postmodernistit litteiksi tilan suhteen. Latteus ei kuitenkaan ollut pysyvää ja postmodernistit kävivät uuteen hyökkäykseen purevalla sarkasmillaan.

Tilanne helpottui hieman Trotskyn vieraannuttaessa postmodernistit työvälineistään, eli sarkasmista. Young yritti hyökätä Der Ridan kimppuun feminismillä, mutta se kilpistyi Der Ridan vahvaan fallogosentrismiin.

Planckton heitti Der Ridaa singulariteettikranaatilla, mutta se lensi ohi ja laskeutui Der Ridan työpöydälle. Singulariteettiräjähdys yhdisti kaikki Der Ridan teokset, synnyttäen hirveän kirjan: Platonin différance postikorteista grammatologiaan.

Sillä aikaa Young poimi repustaan painepesurin, joka ilmeisesti kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan mielenterveyden ammattilaisen varusteisiin. Hän suuntasi sen Virheiden Lähteeseen ja lannisti sen fallisella vesisuihkulla. Der Ridan voima tuntui heikentyvän. Planckton suuntasi Virheiden lähteeseen invarianssikentän ja jatkoi sen lannistunutta tilaa.

Trotsky lähestyi heikentynyttä Der Ridaa ja osoitti kansan tahdon lyömällä Der Ridaa lapiolla otsaan. Der Rida ja postmodernistit talttuivat ja varjoista syöksyi filosofisia zombeja herkuttelemaan heidän kokemuksillaan. Virheiden lähde sammutettiin pysyvästi ja seikkailijat palasivat Könisbergiin keräämään mainetta, kunniaa ja nimekkäitä julkaisuja.

Johtopäätökset

Dungeons & Discourse saa jatkoa Ropeconissa 2013. Luvassa on lisää seikkailuja tieteen maailmassa ja viittauksia epämääräisiin filosofisiin käsitteisiin Advanced Dungeons & Discoursen muodossa. Kirjoittaja ei ole vieläkään tohtori.