Sata hyvää kirjaa, osa I: Johdanto

Scifikirjailija Theodore Sturgeon aikoinaan puolustautui syytöksiltä genrensä laaduttomuudesta tokaisemalla että 90 % kaikesta on paskaa.

Se on sitä itseään

Se on sitä itseään

No. Laskeskelin tuossa jokunen vuosi sitten, että D&D-julkaisija Wizards of the Coast ja edeltäjänsä TSR olivat tuolloin julkaisseet vuodesta 1979 alkaen noin 550 romaania ja novellikokoelmaa roolipeliensä oheistuotteina. Battletech-romaaneja on julkaistu yli sata. White Wolf tehtaili niitä niin ikään kymmenittäin eri World of Darkness –pelien ohella. Alternity, Shadowrun, Fading Suns, Earthdawn, Legend of the Five Rings sekä Pathfinder ovat myös saaneet oman osansa näistä. Onpa jopa kotoisassa Suomessamme yksi tämmöinen kirja, Vanha koira, Ville Vuorelan Praedor-romaani sekä tietenkin lukuisat Forgotten Realms-, Dragonlance– sekä Shadowrun-käännökset. No, yksi Shadowrun-käännös. Osana samaa ilmiötä voidaan pitää Magic: The Gathering –romaaneja sekä Games Workshopin miniatyyripeleihin perustuvia teoksia. Johtuen julkaisijoiden ja teosten älyttömästä ja alati kasvavasta määrästä en osaa antaa tarkkaa lopullista lukumäärää tälle kasalle, mutta arvioisin että se on heittämällä yli tuhat nimikettä.

Voimme siis päätellä että Sturgeonin lain mukaan tuohon kaikkeen mahtuu satakunta teosta, jotka eivät ole paskaa. Niiden sadan määrittäminen on kuitenkin vaikeaa, koska aiheesta ei liiemmin ole kirjoiteltu ja yleensä aiheesta kirjoittavilla on taloudellisia intressejä teoksiin, eikä heitä voi pitää objektiivisina. Lisäksi näitä harvemmin erityisen analyyttisella otteella lähestytään.

Koskapa olemassa olevista lähteistä oli vain rajallisesti apua, otin talikon kauniiseen käteen ja lähdin vastaamaan tutkimuskysymykseeni ”mitkä näistä ovat lukemisen arvoisia?” Kiistän, että kirjaa lähtökohtaisesti huonontaisi se, että sen kannessa on roolipelin logo.

Koska ilmiö on laaja ja pelkästään tällaisen lukeminen ei ole ihmiselle hyväksi, projekti on kestänyt pitkään ja jatkuu edelleenkin. Samasta syystä löydöksiäni ei voi tiivistää yhteen artikkeliin ja näitä on odotettavissa vielä useampi.

Mitä ne ovat?

Tutkimuskysymyksen määrittelyn jälkeen on syytä määrittää tutkimuskohde. Mitä hittoa tässä oikein talikoidaan?

Yleensähän näistä kirjoista puhuessa käytetään termiä ”lisenssiromaani”, joka on kuitenkin tässä yhteydessä virheellinen. Toisin kuin elokuvien, tv-sarjojen ja tietokonepelien oheisteokset, roolipeliromaanien julkaisua ei yleensä ole lisensoitu ulkopuoliselle taholle vaan firma tuottaa ne itse. Tämä ei päde kaikissa tapauksissa ja esimerkiksi useiden 80-luvulla julkaistujen TSR:n romaanien selässä komeilee Penguinin logo.

Nämä ovat kioskikirjallisuutta, tyypillisesti pokkareina julkaistuja, eivätkä järin pohtivia teoksia. Päämääränä on viihdyttää mahdollisimman suurta ja verrattain nuorta lukijakuntaa, joten lukukokemus ei ole yleensä haastava. Ainakaan älyllisesti.

Vaikka tähän läjään voisi myös niputtaa esimerkiksi Star Warsin ja Star Trekin hyllykilometrit, olen rajannut ne ulos siksi, että niitä on liikaa ja siksi että alkuperäinen tuote ei ole peli.

Usein ajatellaan, että näitä kirjoittavat pelisuunnittelijat ja muut harrastelijakirjailijat, mutta tämä ei pidä kaikilta osiltaan paikkaansa. On totta, että Wizards of the Coast ja TSR ennen sitä suosivat uusia kirjailijoita, joista monet ponnistivatkin vakituisten työntekijöiden joukosta, mutta kun Games Workshop 80-luvun lopulla starttaili omaa fiktio-osastoaan, he ottivat yhteyttä myös arvostettuihin ja palkittuihin kirjailijoihin. Kunhan varhaisten Warhammer-kirjailijoiden salanimien verhoa hieman raottaa, sen takaa paljastuu ihan vakavasti otettavia nimiä, olkoonkin että Charles Strossista ei kuultu uudelleen ennen 2000-lukua ja Kim Newman joutui ostamaan palkintokaapin vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Olipa myös ihan ihka ensimmäinen roolipeliromaani Quag Keep jo silloin palkitun ja arvostetun Andre Nortonin käsialaa. Roolipelikirjoja pidetään kuitenkin tietyssä mielessä kirjallisena ghettona ja sinne joutunut kirjailija harvoin pääsee enää pois. Tätäkin ihmettä on kuitenkin nähty.

Aivan oma lukunsa on sitten semmoinen roolipeleihin pohjautuva kirjallisuus, joka ei ole brändätty pelin mukaan. Esimerkiksi The Malazan Book of the Fallen –sarja perustuu osaltaan kirjailijoidensa vanhoihin GURPS-peleihin ja China Miévillen Perdido Street Stationissa on melkeinpä kunnianosoitus Dungeons & Dragonsille. Nämä menevät hieman aiheesta ohi, mutta roolipelien merkitys modernille genrekirjallisuudelle on yksi niistä jutuista, joita harvoin on tutkittu.

Roolipeliromaaneille on miltei määritteellistä, että kirjailija leikkii jonkun toisen hiekkalaatikossa. Maailma on pelifirman omistama ja isäntä antaa tiettyjä ohjeita, mitä maailmassa saa, ei saa tai täytyy tehdä. Nämä koskevat sekä varsinaisia tapahtumia sekä kirjan yleistä sisältöä. Älä tuhoa maailmaa, älä näytä nänniä, tappelu vähintään viidentoista sivun välein. Tällä on tiettyjä laadullisia vaikutuksia. Onneksi kustantajatkin ovat huomanneet tämän ja tyypillisesti uudet roolipeliromaanit ovat huonoja ihan muista syistä.

Koska romaanit sijoittuvat pelimaailmoihin, niiden tapahtumat tietenkin täytyy ottaa huomioon pelin lähdekirjoissa. Jos romaani sanelee liikaa, tämä voi muodostua ongelmaksi. Niin kutsuttu metajuoni on roolipelin lähdekirjoissa ja oheistuoteromaaneissa edistettävä pelimaailman yleinen juonikaari, joka parhaimmillaan tuo tuntua elävästä maailmasta kun aina välillä kuninkaita kuolee tai jossain soditaan. Huonoimmillaan, fanit kokevat kirjojen tallovan pelinjohtajan varpaille lyödessään tiskiin suuria muutoksia läkähdyttävällä tahdilla. Joskus teokset rikkovat pelimaailmaa vastaan niinkin paljon, että julkaisija poistaa niiden tapahtumat kaanonista.

Romaanien ja pelien välinen suhde on mielenkiintoinen ja monisyinen. Vaikka ne ovat oheistuotteita, ne tyypillisesti myyvät enemmän kuin itse pelit. Ne inspiroivat pelihahmoja ja kokonainen sukupolvi AD&D-pelaajia kasvoi Raistlinista ja Drizzt Do’Urdenista kloonattujen pelihahmojen kanssa. Tietenkin, jos kirjassa esiintyy joku jännä hirviö tai loitsu tai maaginen esine, tarvitseehan se myös säännöt, jotka julkaistaan sitten jossain lähdekirjassa tai silloin joskus kun roolipelilehtiä vielä oli olemassa, niiden sivuilla.

Ja kyllä, se 90 % paskaa on sitten totisesti sitä itseään. Luokittelen Philip Athansin romaanin Baldur’s Gate huonoimmaksi koskaan lukemakseni kirjaksi. Näiden kirjojen sivuilla olen törmännyt paitsi huonoon proosaan ja typeriin juoniin, myös aika ajoin ihan perinteiseen seksismiin, rasismiin ja kaikkeen muuhun semmoiseen, mikä erottaa pelkästään huonon kirjallisuuden todellisesta roskasta. Sen ohella, että siellä kuitenkin on se 10 % lukemisen arvoista ja hauskaa viihdettä, siellä on myös runsain mitoin sellaista mieltäkääntävän typerää soopaa, josta voi nauttia samalla tavalla kuin kalkkunaelokuvista.

Olen lukenut näitä kirjoja nyt parisensataa. Toistaiseksi luvut pitävät paikkansa ja kykenen nimeämään parisenkymmentä semmoista kirjaa, jotka tulkitsen lukemisen arvoiseksi viihteeksi. Tulen käsittelemään näitä esimerkkeinä tulevissa artikkeleissa, joissa paneudun syvällisemmin edellä sivuamiini aihepiireihin ja perkaan ilmiön kummallisempia piirteitä.

En pyri akateemisuuteen, mutta se luultavasti paistaa ajoittain läpi, kirjallisuutta kun opiskelen.

Ymmärrän että maku on subjektiivista, etenkin näin viihdekirjallisuudesta puhuttaessa ja epäilemättä joku on joistain suosituksistani eri mieltä. Kommenttilaatikko on auki.

Murto-osa työmaastani

Murto-osa työmaastani

Kuukauden kirjavinkki

White Plume Mountain (1999)

Heitän tässä vielä lopuksi esiin ensimmäisen kirjavinkkini. Jos jostain kykenette vielä tänä päivänä niitä löytämään, Paul Kiddin Greyhawk-sarja White Plume Mountain, Descent into the Depths of the Earth sekä Queen of the Demonweb Pits ovat vallan mainioita teoksia. Ne kuuluvat oikeastaan kahdeksanosaiseen sarjaan nimeltä Greyhawk Classics, jonka jokainen osa perustuu yhteen klassiseen D&D-seikkailuun. Muut osat ovat itsenäisiä teoksia ja muiden kirjoittamia, mutta nämä kolme muodostavat jatkumon. Ne julkaistiin vuosituhannen vaihteessa osana Greyhawkin lyhytikäistä paluuta.

Kuvittelisi, että tuolla kaavalla ei saisi aikaan kuin kauheaa kuraa, mutta Kidd on onnistunut. Teokset ovat vain nimellisesti Greyhawk-tarinoita ja ne lienevät ainoat Wizards of the Coastin julkaisemat huumorifantasiakirjat. Ne ovat nimittäin hauskoja. Riemastuttavia. Nauroin ääneen, nauroin pakahtuakseni, kiemurtelin lattialla. Teoksilla on parodinen ote Dungeons & Dragonsin tyypilliseen luolastokohellukseen ja seikkailumoduulien ajoittain täysin älyttömään sisältöön. Päähenkilöinä on tyly samooja, egoistinen keijukainen sekä pyromaaninen hornanhurtan talja, mikä heijastelee Advanced Dungeons & Dragonsin toisen laitoksen tuossa vaiheessa jo kohtalaisen järjetöntä läjää erilaisia lähdekirjoja, joiden avulla tuommoinenkin seikkailijaporukka oli mahdollinen.

Kuten kaikki hyvä parodia, nämä kolme ovat myös genressään toimivia tarinoita, jotka kuittailevat esikuviensa hölmöyksille lämmöllä ja rakkaudella. Samalla ne kertovat mukaansatempaavaa seikkailutarinaa. Ne eivät kuitenkaan takerru maailman detaljeihin. Nimistö on selvästi Oerthista, mutta maailma on enemmänkin kulissi kuin elävä paikka. Ote on aika ajoin hyvinkin anakronistinen ja päähenkilöt käyttäytyvät kuin pelaajahahmot, joiden pelaajat ovat selvästi 1990-luvun kasvatteja. Siltikin, he ovat henkilöitä ja vaikka kukaan ei olekaan Hamlet, he ovat enemmän kuin pelkkiä hahmolomakkeita (jotka julkaistiin sitten aikanaan Dragonissa).

Painokset ovat loppu kaikista kolmesta, eikä firma ainakaan vielä ole saanut aikaiseksi sähköisiä versioita, mutta toivo elää.