”En missään tapauksessa halua pelata äitiä!” on vakiolause naispelaajien larppi-ilmoittautumisissa. Kun tämä nimenomainen lapsen ja vanhemman lähisuhde on oikeassa elämässä yksi ristiriitaisimmista ja monipuolisimmista, miksi tämä ei näy larpeissa? Näin äitienpäivän kunniaksi mietin, miksi mutsin rooli on niin yleisesti inhottu?

Kaikkien kliseiden äidit

Kyse ei oikeastaan ole äidin pelaamisesta sinänsä, vaan siitä, että mamman pelaajalle ei perinteisesti ole annettu mitään muuta pelisisältöä. Tai ylipäätään mitään pelisisältöä. Äitihahmon ainoa juoni on tytärtensä saattaminen miehelään tai vaihtoehtoisesti naimakaupan tai rakkausjutun estäminen. ”Haluat naittaa tyttäresi Markiisille”/”Tavoitteesi pelissä on estää se, että tyttäresi pääsisi juttelemaan yhdenkään miehen kanssa kahden kesken!” ovat tuhannessa pelissä kuluneita kliseitä ja saavat pelaajan haukottelemaan jo ennen kuin peli edes alkaa.

Kehnosti suunnitellussa pelissä äitihahmo ei olekaan olemassa itsenään, vaan se on vain jonkin toisen hahmon toiminnan mahdollistaja tai estäjä. Äidillä ei ole mitään omia tavoitteita tai toiveita eikä mitään muita ihmissuhteita kuin kuivakasti ilmaistu suhde lapseensa ja yhtäläisen puiseva suhde mieheensä. Pelisuunnittelussa olisikin tärkeää huolehtia siitä, että että äiti-lapsi -lähisuhde olisi naishahmolle vain yksi juonielementti monista – että hahmolla olisi pelissä tulilla monta muutakin kiinnostavaa ja tärkeää juonta, ja ne jälkikasvuun liittyvät olisivat vain yksi monesta. Tämä pätee silloinkin, jos peli sijoittuu hyvin naisvihamieliseen maailmaan. Jos pelimaailma rajoittaa hahmon toimintamahdollisuuksia, pelisuunnittelijan täytyy sitä enemmän panostaa siihen että pelaajan pelistä ei tule tylsää. Vaikka hahmo olisi suljettu kodin ja keittiön piiriin, sillä täytyy olla vähintäänkin useampia monimutkaisia ja rikkaita ystävyys- ja sukulaisuussuhteita ja jotain oikeita mahdollisuuksia vaikuttaa pelissä tehtäviin asioihin

Mieshahmokin voi toki joutua samaan tylsään naimakauppajuoneen, mutta miespelaajien todennäköisyys päästä pelaamaan Synkeää Sotakansleria tai Lieroa Laivanvarustajaa on suurempi. Silloin heidän pelinsä koostuu kiinnostavammasta sotakansleroinnista ja laivanvarustelemisesta ja vaimot ja lapset ovat pahimmillaan vain nimiä kontaktilistassa – faijana oleminen on vain lisämauste peliin. Toisaalta tällaisessa tilanteessa ehkä isä-lapsisuhde jää pelissä yhtä tylsäksi ja pinnalliseksi kuin äidinkin tapauksessa, eikä sitä päästä käsittelemään monipuolisesti. Jos pelissä vaimohahmolla ei ole mitään muuta juonisisältöä kuin mieheensä liittyvät juonet, niin se on kurjaa sekä sille miehen että vaimon pelaajalle.

Veikkaan, että äitiroolin totunnainen tylsyys johtuu siitä, että varsinkin nuorempana larpinsuunnittelijat ja -kirjoittajat samaistuvat enemmän pelin nuorempiin hahmoihin. Kun itse on vielä aika nuori tyyppi, on ehkä vaikeampi kuvitella, millaista aikuisen naisen elämä voisi olla (keskiajalla tai nykyaikana): äidin roolin läpi voi olla vaikea nähdä. Äitimyytilläkin voi olla vaikutuksensa. Meidänkin kulttuurissamme elää yhä vahvana se uskomus, että vain uhrautuva ja lastensa kautta elävä äiti olisi ”se ainoa oikea”. Mutta äitejähän on oikeasti monenlaisia, ja lapsuuden kotileikeissäkin äidin rooli oli kova juttu. Miten äidin pelaamisen siis voisi tehdä kiinnostavammaksi?

Uudenlaisia äitejä

Paras oma kokemukseni äiti-lapsi -suhteen pelaamisesta oli Neonhämärä-kampanjasta (Niskanen & Järvelä 2008-2012). Tässä moderniin maailmaan sijoittuvassa kaupunkipelikampanjassa nelikymppisellä pastorihahmollani oli parikymppinen opiskelijatytär. Molemmilla hahmoilla oli omat tuttavapiirinsä ja työnsä ja tosi paljon muutakin tärkeää tekemistä, josta riitti pelattavaa. Niinpä siitä, kun hahmoni oli tyttärensä kanssa tekemisissä pelien aikana, milloin enemmän ja milloin vähemmän, tuli hienoa ja erityistä. Pelkät tekstiviestit arkisista aiheista (esim. ”Muistithan kulta ostaa ne liput, huomenna on se määräaika, älä unohda! t: Äiti”) kesken pelin muun toiminnan toivat siihen mukaan vahvaa merkityksellisyyttä ja aidon elämän tuntua. Kun eräässä pelissä vielä vieraili minun hahmoni äiti, joka konservatiivisesti paheksui tyttärensä mustan lampaan elämäntapaa samalla, kun ihaili ja hemmotteli lastenlastaan yli kaiken, saatiin todella mielenkiintoinen sukupolvien verkko!

Tässä pelikuviossa olennaisinta on, että kaikilla osapuolilla oli pelissään paljon muutakin sisältöä. Kuulemani mukaan samantapaista toteutettiin Konna.info -pelissä erään perhekunnan kohdalla: kaikilla perheenjäsenillä oli omat elämänsä ja omat juonensa ja jokaisen pääjuoni oli jotain ihan muuta kuin niitä lähisuhteita, mutta pelaajat saivat halutessaan keskittyä myös perheen sisäisiin suhteisiin. Juuri tällainen on mielekästä ja palkitsevaa pelattavaa.

Jos jatkan ajatusta kuvitteellisten pelien suuntaan, miettikääpä, kuinka hienoa olisi pelata mafiapelissä naispuolista Kummisetää, jolla olisi sukubisneksessään nimenomaan kunnolla mietittyjä juonia tyttäriinsä! Ne tyttäret voisivat sitten olla gangstereita, pastoreita, pasifisteja — silloinhan nuo ihmissuhteet olisivat kaiken sen muun mafiosoilun yhteydessä supermielenkiintoista ja palkitsevaa pelattavaa.

Tai kuinka hienoa olisi pelata ”äitiä”, joka onkin kyberneettinen tiedenainen ja jonka lapsi olisi hänen itsensä rakentama robotti. Tai ehkä kaikki hänen seitsemän lastaan olisivatkin kloonisisarukset keskenään!

Lisää ideoita

Prinssille morsian… ja sulhanen… ja morsian: Pelin keskeinen toiminta on oikein perinteistä naimakauppapuuhailua, mutta teos sijoittuukin johonkin polyamoriseen avioliittomaailmaan, vaikkapa Le Guinin novellikokoelmassaan The Birthday of the World kuvaamaan sedoretu-nelikkoavioliittojen maailmaan, jossa oli aamuihmisiä ja iltaihmisiä ja tarkat konventiot säätelivät sitä, kuka sai naida kenetkin. Avioliittojen solmiminen olisi monimutkaista poliittista juonittelua, jossa on kovat panokset. Sopivia naimasuhteita pitäisi oikeasti miettiä, ja kaikkialta paljastuisi yllätyksiä.

Nistimutsin perilliset: Aikuiseksi kasvaneet lapsihahmot joutuvat pitämään huolta äidistään esimerkiksi nykymaailmassa: mutsi on entinen rokkari ja nykyinen nisti. Tai hän on aina ollut perheensä sairasteleva ja haavoittuvainen kukkanen – yksi lapsi on uhrannut elämänsä äidin hoitamiseen ja katkeroitumiseen, toinen pakeni, kolmas yritti puhua järkeä muille…

Bene Gessert: Peli sijoittuu Frank Herbertin Dyyni-kirjojen benegesseriittojen luostariin: Kunnioitetulla Äidillä on paljon biologisia ja ei-biologisia, tyttären asemassa olevia seuraajia, joita koulitaan mystisen järjestön käytäntöihin. Niillä naittamiskuvioilla olisi pelissä kerrankin oikea merkitys, kun järjestö koettaa saada aikaan Messiaan syntymän.

Viisikko jälleen yhdessä Peli naimakauppakuviot eivät ole sidottu sukupuoleen: naitettava jälkikasvu ja muodostettavat avioliitot voivat olla mies/nais/muu -kuvioita, ja liittoon menevien määräkin voi olla muu kuin kaksi. Tässä mallissa pelisuunnittelija voisi tosi hyvin myös leikitellä pelimekaniikalla: metatekniikkana voisi olla jonkinlainen aurakoodi tai rusettiluistelujen tapainen numerotunniste, jolla pelaajat voisivat bongailla koodeista hahmoilleen salamarakastumisten kohteita ja inhokkeja. Näin saadaan perinteisten naittamisjuonien puisevuutta tasoitettua jos sillä, että mahtisukujen painostusten kohteena olisi vaihteeksi vaikka kaksi mieshahmoa. Erityisen hyvä kontrasti syntyy, jos pelimaailma muuten on vaikka historiallinen: ajattele vaikka jotain Oscar Wilden The Importance of Being Earnestin tyylistä 1800-luvun lopun farssia tälla tavoin tuunattuna! Saippuaoopperapeleissä tällainen on myös hyvin toimivaa.

Hämähäkki: Agatha Christien dekkarissa Hänet täytyy tappaa kuvataan hirviömaistä äitiä, joka on alistanut lapsensa nöyriksi palvelijoikseen. Wendy ja Richard Pinin ElfQuestien Winnowill on myös tällainen tuhoava ja tukahduttava äitihahmo. Tai hahmo voisi olla kova ja lapsistaan piittaamaton äiti, jonka ainoat kiinnostuksen kohteet olisivat vaikka sukunsa tai perheyrityksen asioiden ajamisessa. Tällainen tuhoava äitihahmo sopisi erityisen hyvin peliin, joka muuten on sukupuolirooleiltaan hyvin jäykkä ja naishahmojen toimintaa rajoittava: äitihahmolle voi kirjoittaa suuren määrän synkkää, epäsuoraa valtaa, vaikka tällä ei olisikaan suoraa poliittista mahtia.

Kolmen sukupolven naiset Tv-sarja Gilmoren tytöissä kuvataan erinomaisesti kolmen – ja välillä jopa neljän – sukupolven äitien ja tytärten elämää. Erityisen huomionarvoista on se, että täsä sarjassa äitihahmolla voi olla rakkaus- ja seksisuhteita, omia töitä ja naisten kerhoja, joissa tämä vaikuttaa. Samoin hahmojen suhteet muodostavat monimutkaisen tunneverkon: kaikki rakastavat nuorta Roryä, kolmikymppinen Lorelai sekä vihaa että rakastaa äitiään Emilyä ja tämä mitä ilmeisimmin häntä; sarjassa välillä vieraileva Emilyn anoppi Trix taas pistää Emilyn lujille. Larppisuhteissakin saa ja kannattaa painottaa sitä, että hahmo saattaa suosia toista hahmoa häikäilemättä samalla, kun kohtelee toista aivan törkeästi.

Hirmuhallinto: HBOlla on juuri alkanut tv-sarjaversio Margaret Atwoodin klassikkokirjasta Orjattaresi (The Handmaid’s Tale). Tässä dystooppisessa orjuusvisiossa lisääntymiskykyiset naishahmot on pakotettu synnytyskoneiksi – samalla kun yläluokan miesten lisääntymiskykynsä menettäneet puolisot kohtelevat heitä julmasti ja kärsivät itsekin.

Sankariäiti: Äiti, joka itse on jonkinlainen toimintasankari – tai jopa supersankari! Esimerkiksi kapinaliiton jäsen tai vallankumouksellinen, joka taistelunsa ohessa koettaa suojella lastaan. Tai äiti, jonka on pakko mennä naimisiin hirviömäisen miehen kanssa, tai joka huomaa olevansa loukussa hirveässä avioliitossa – mutta lapsensa suojelemiseksi ei voi lähteä liitosta. Katso Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander

Ruususen mamma ja noita: Pariskunta kärsi pitkään lapsettomuudesta, mutta sitten he tekivät sopimuksen noidan kanssa: noita auttaisi heitä saamaan lapsen, mutta kun tämä täyttäisi 16 vuotta, noita kaikkine paholaispalvelijoineen tulisi hakemaan nuoren takaisin varjojen maahan. Tai mystiseen Avaloniin. Tai jedikoulutukseen.

Miesten vuoro: Yksinhuoltajaisä tai miespari kaitsee pesuettaan – vaihteeksi mieshahmolle annetaan juoniksi lasten elämän parantaminen, näiden tekemisistä huolehtiminen ja niin edelleen.

Kirjallisuutta

Lisää teoksia, joissa kuvataan erilaisia äitiyksiä:

Alison Bechdel: Are You My Mother? Taiteilija miettii äitikokemustaan.

Gilbert Hernandez: Palomar-sarjakuvissa vaikuttaa Luba, oman elämänsä kärsimyksen karskiuttama äiti, lapsiaan kohtaan väkivaltainenkin – epätäydellinen äitihahmo.

L.M. Montgomery, Pieni runotyttö: Taiteilijalapsen oikea äiti on kuollut ja hänellä on kaksi kasvattiäitiä: lempeä ja pehmeä Laura-täti ja ankara mutta oikeudenmukainen Elisabeth-täti.

Terry Pratchettin noitakirjat: Nanny Ogg on kaukana kainosta äidistä!

Aliens: Elokuvasarjan toisessa elokuvassa Ripley ottaa vastuun pikkutytöstä – samalla kun räiskii menemään.

Dynastia: saippuasarjan narttukuningatar Alexis Carrington juonii minkä kerkiää; lapsia on viisi tai enemmän, kaikki rikkaita ja kuuluisia.

Buffy Vampyyrintappaja: Buffy sumplii kohtalokkaan kutsumustyönsä ja äitinsä kanssa, äiti koettaa opetella suhtautumaan lapsensa vaaralliseen elämään.

Täydelliset naiset: Televisiosarjan lähiöleideillä on perhe-elämiensä ohessa vahvat suhteet toisiinsa.

Demeter ja Persefone: Kun tytär ryöstettiin Manalaan, Demeter-äiti lakastutti uhkavaatimuksena maan päältä kaiken kasvillisuuden eikä sallinut minkään uuden enää syntyä. Vasta kun tytär palautettiin hänelle, hän salli luonnon kiertokulun.

---

Artikkelin on kirjoittanut Laura Kalli, toimittanut Kristiina Prauda.

Kuvat: äitihahmoja suomalaisista liveroolipeleistä