Jännitystä, muodonmuutoksia ja ankeuttajia – ensi kertaa velhokoulussa

Tänä kesänä kuusivuotiaat eli esikouluikäiset kaksosemme osallistuivat Mike Pohjolan järjestämään, tuttuun Harry Potter -maailmaan sijoittuvaan ja lapsille suunniteltuun Velhokoulu-larppiin Tapanilassa, Helsingissä. Lapsille peli oli ensikosketus sekä larppeihin että roolipelaamiseen yleensä. Vanhemmilla riitti mietittävää ja tasapainoteltavaa valmisteluissa. Kuinka ensikertalaisille saadaan tuettua ja valmisteltua hyvä ensimmäinen larppi? Olisiko larppaaminen lapsille yhtä hauskaa kuin pitkään larpanneille vanhemmille?

Roolipelilokin aikaisemmassa artikkelissa käsitellään lasten larppaamista syvällisemmin (linkki lopussa), joten tässä kirjoituksessa keskitytään siihen, millainen vanhempien ja lasten yhteinen kokemus oli ensimmäisen larpin ympärillä.

Keskustelua hahmoista

Pelillä oli oma Facebook-ryhmä, jossa vanhemmat jakoivat ajatuksia valmisteluistaan ja kysymyksiä pelistä. Oppitunteja pitävät opettajien pelaajat jakoivat suunnitelmiaan oppituntien sisällöstä Whatsapp-ryhmässä. Peliohjeet ja hahmot tulivat hyvissä ajoin parissa erässä mailitse.

Kaikki pelin materiaalit ja hahmot luettiin ja mietittiin yhdessä lasten kanssa. Pelihahmo olennaisesti koostui hahmon nimestä ja tuvasta. Kaikki muu jätettiin itse täydennettäväksi muutaman tukikysymysten kanssa, kuten “Oletko hyvä koulussa?” ja “Jos myöhästyt tunnilta, mistä se johtui?” Molemmat innostuivat heti ajatuksesta pelihahmoista, vaikka olisivatkin molemmat halunneet mieluiten pelata Harrya.  

R-haasteinen poikamme päätti vaihtaa hankalan Aurelius-nimen kirjojen nimistöä pengottuamme Falcoksi. Toisen hahmo oli taas nimeltään Louhi, mikä herätti suunnatonta tyytyväisyyttä ja “Siistii!”-huutoja. Keskustelimme siitä, kuinka hahmossaan voi toimia eri tavalla kuin itse ehkä toimisi. Tämä oli selvästi vielä vähän liian abstraktia, ja lasten mielestä velhokoulussa kuuluu käyttäytyä kiltisti ja kuunnella tarkasti tunnilla. Lapsille oli näin alkuun aivan riittävän erikoista, että pelissä ollaan velhoasuissa ja olisi hieno koodinimi ja tupa. Se riittäisi nyt ekaan larppiin erinomaisesti.

 

Varustelua

Pelin puolesta kaikki oppilashahmot saisivat lainaan velhokaavut pelipaikalla, mutta hahmojen varustelu on tietysti hauskinta yhdessä valmistelua ennen peliä. Nykypäivään sijoittuva Potter-teema oli sikäli helppo, että kaikki tarpeellinen oli löydettävissä vaatekaapista ja askarreltavissa.

Yksinkertaisilla askarteluvälineillä ja figumaalaustaidoilla parinkymmenen vuoden takaa syntyi syömäpuikoista liimapyssyllä, muovihelmillä ja akryylimaaleilla upeat taikasauvat. Lapset ottivat useampana iltana yhdistettyjä oppitunteja velhojen kaksintaistelusta taikasauvoin ja loitsujen ääntämyksestä. “It’s leviOsa, not levioSA”.

Poika lainasi Rohkelikko-punaisen Black Panther -pusakan siskoltaan, laittoi kullanruskeat housut jalkaan ja hiukset ponnarille. Tytär lainasi Luihuis-vihreän punk-henkisen hupparin veljeltään ja kaivoi kaapistaan ylleen hopeisen glitter-hameen ja hämähäkkikorun. Tytär myös osti elämänsä ensimmäisenä ostoksenaan omalla rahalla naamiaiskaupasta spraypurkillisen violettia hiusväriä ja vihreät Lennon-lasit.

Tytär oli muodonmuutoksesta niin vaikuttunut, että kolmen tunnin ajan vuoroin istui pelivaatteissaan sohvalla hiljaisen hämmennyksen vallassa ja vuoroin juoksi peilin eteen ihmettelemään ja korjailemaan violetteja suortuvia. Pukuleikit ovat tietenkin molemmille tuttuja, mutta tässä oli jotenkin jotain erilaista, käsinkosketeltavan transformatiivista käynnissä. Tyttären sanoin hahmo ja hahmon vaatteet yhdessä tuntuivat “erikoiselta, oudolta, mutta hauskalta”.

 

Jännitys ja pre-low iskee

Larppia edeltävä viikko oli lapsilla melkoista pre-high’n ja pre-low’n vuoristorataa. Larppi tuntui etukäteen ennen kaikkea jännittävältä ja pelottavalta. Välillä ei saatu nukuttua kun tuleva peli kauhistutti niin että kädet tärisivät.

Jännityksen hälventämiseksi puhuimme siitä, että larpissa kaikki ovat pitämässä kivaa yhdessä, vähän kuin Linnanmäellä. Rennosti vain, ei vaadi erityistä yrittämistä tai osaamista, ja kaikki kiva tapahtuu ihan itsestään kyllä. Luotimme siihen, että kun kirjat ja leffat ovat tuttuja, lapset osaavat kyllä vaistomaisesti toimia Potter-hengessä heti kun saavat viitat ylleen ja taikasauvat käteen. Ja tietenkin aikuisten pelaamat hahmot olisivat koko ajan tukemassa ja ohjaamassa. Ainoa antamamme peliohje oli, että jos on itsellä kurja olo tai paha mieli mistä tahansa asiasta, vanhemmat ovat aina paikalla, ja koska tahansa voi siirtyä takahuoneeseen tauolle jos siltä tuntuu.

Stressitasot olivat ylimmillään automatkalla pelipaikalle. Pelimateriaaleihin kuului Tylypahka-versio Suvivirrestä, Suviloitsu, jonka yhteislaululla pelin oli määrä alkaa, joten jodlasimme sitä yhdessä puoli tuntia koko matkan autossa kuorossa niin kovaa kuin kitusista lähti.

 

38471364_224481974904750_7126040769214808064_n

Peliin valmistautumista pelinjohtajan johdolla. Kuva: Massi Hannula Thorhauge

 

Pelipaikalla

Pelipaikalla huomasimme ensimmäiseksi, että eväät unohtuivat. Pelin aikana tapahtuvaan ruokailuun oli vielä tunteja ja toinen ensikertalainen alkoi hyytyä jännityksestä jo ennen pelin alkua. Isä eli lehtori Theodor Synkkä juoksi viitta lepattaen Alepaan hakemaan lapsille omenoita ja pillimehua. Pelipaikka, Tapanilan kylätila eli Tylypahkan sivukoulu, koluttiin läpi tuulessa ulisevaa ullakkoa myöten, jotta pelipaikka ei olisi niin vieras pelin alettua.

Jälkikäteen tajusimme, että aikaa ennen pelin alkua olisi kannattanut käyttää erityisesti lasten tutustuttamiseen muutamaan kanssapelaajaansa. Lapset itsekin huomauttivat jälkikäteen, että pelissä oli sen verran jännittävää (ja ehkä toiset pelaajatkin olivat jotenkin sen verran jännittäviä omissa peliasuissaan), ettei muihin oppilaisiin osannut tai ehtinyt ottaa kontaktia.

Ennen pelin käynnistymistä pelinjohto kertoi ja keskusteli läpi pelaamisen, hahmojen ja in- ja offgame-sääntöjen erot hyvin ja kannusti rikkomaan ingame-sääntöjä aina kun opettajien silmä vain välttää. Tuntui siltä, että kevyet ennakkomateriaalit, alustus ja keskustelu pelin alussa yhdistettynä aikuisten tukeen pelissä olivat oikein riittävät aloittelijoille. Raskaampi ennakkomateriaali olisi vain lisännyt ennakkojännitystä.

 

43154024831_8240cba66f_k

Oppilasryhmä opettajineen, ja etualalla kummitus! Kuva: Eleanor Saitta

 

Multaa omenassa ja lihansyöjäetanoita

Pelin alku oli pienille aloittelijoille vaikein osa larpista. Peli käynnistyi vauhdilla taikayrittitunnilla. Ympärillä oli tiu tuntemattomia häliseviä lapsia, omenassa ja silmissä multaa ja molempien taikasauvatkin hukkuivat oppitunnin tohinassa. Äiti pelasi tarkoituksella lapsirakasta ja avuliasta kummitushahmoa, jolle oli helppoa olla alussa omien lasten apuna tarvittaessa kädestä pitäen. Multainen omena pestiin kahdesti ja taikasauvatkin löytyivät nopeasti mullan alta.

Äidin pelaama kummitushahmo hyppeli muutenkin luokissa kehumassa oppilaita, näiden hienoja asuja ja osaamista tunneilla. Monelta lapselta pelissä tuli paljon kehuja pelin jälkeen siitä, että pelissä oli ylitsevuotavan aurinkoinen ja aktiivisesti kannustava aikuishahmo.

Kun pienistä alkuvaikeuksista selvittiin, lasten peli alkoi kulkea itsenäisemmin, ja lihansyöjäetanoiden karkoitusaineen levittely oli mahtavaa. Taikayrttien ja välitunnin jälkeen oli taikaolentojen hoitoa roskatussa metsässä, riimuista ennustamista, välitunteja omine juonineen sekä ruokailu. Vanhempien oppilaiden luokille oli lisäksi tarjolla taikuuden historiaa ja taikajuomia, joilla Odysseuksen ja Kirken tarinaa elävöitettiin muuttamalla apulaisopettajia ja oppilaita sioiksi. Oppilaiden koulupäivää hämmentämässä oli lisäksi vanhaa koulurakennusta kiertelevä ja ihmettelevä jästien kyläyhdistys.

Pelin selkeä lukujärjestys oli hyvä pelirunko. Lapsilla oli koko ajan aikuisten pelaamien hahmojen ohjaamaa, valmisteltua toimintaa, elleivät oppilaat sitten päättäneet lähteä välitunneilla omillaan seikkailemaan.

 

Pelkojen voittamista

Pelin jännityskulminaatio koitti kun ankeuttajat yrittivät tunkeutua kouluun. Pelottavasti pukeutuneet kummitusmöröt ensin leijailivat velhokoulun liepeillä metsissä, sitten tunkivat koulun pihalle ja yrittivät päästä sisälle kouluunkin. Kirkuvat oppilaat juoksivat laumoina sisälle kouluun ja sisällä luokasta toiseen ikkunoista ulos kurkkien.

Toinen ensikertalainen nautti pelottavista möröistä rennosti ja täysin rinnoin. “Kuulin kun joku lapsi huusi että ‘Ankeuttajia!’ ja me oltiin IHAN paniikissa. Löysin yhden kaverin ja mentiin sen kanssa piiloon. Ja sitten mentiin taistelemaan niitä vastaan ja loitsittiin niitä pois monta kertaa. Vähän oli kyllä TOSI pelottavaa mutta TOSITOSI kivaa.”

Toiselle ensikertalaiselle vanhempien lasten äkillinen innostunut kirkuminen ja pelottavat möröt olivat liikaa, eikä tämä sillä hetkellä osannut ajatella että kyseessä oli oikeasti ankeuttajaksi pukeutunut aikuinen. Koko juttu tuntui siinä hetkessä liian todelta ja tilanne liian kaoottiselta. Muut lapset olivat onneksi heti auttamassa, halaamassa ja tukemassa kun pieni noita tärisi pelosta luokkahuoneen nurkassa. Paikalla oli nopeasti aikuinen opettajahahmo ja sitten vanhemmat, ja yhdessä siirryttiin taukohuoneen turvaan. Taukohuoneessa otettiin hengähdystauko, suklaakeksejä ja mehua samalla kun juteltiin rauhassa säikähdystä läpi.

Seuraavaksi säikähtäneen kanssa opeteltiin loitsu, jolla ajaa ankeuttajat karkuun, ja tämä sai lainaan vaikuttavan oloisen taikaesineen, valaisevan pallon. Kaikkihan tietävät, että ankeuttajat pelkäävät valoa. Pikkuhiljaa noidan rohkeus palasi uutta loitsua ja taikasauvan heilautusta harjoitellessa, ja tämä suostui lähtemään isän mukaan auttamaan muita oppilaita ankeuttajia vastaan.

Tässä tietenkin vanhempana oli koko ajan läsnä huoli siitä, oliko tilanne liian jännittävä, tai jäisikö siitä pelkoja kummittelemaan. Ilman aikuisten tukea tilanteessa ja tilanteen kääntämistä säikähdyksestä voitoksi niin olisi voinut käydäkin, mutta hyvin hoidettuna kokemus oli lapselle melkoisen eeppinen elämys. Ollaan aika hienojen pelkojen voittamiselämysten ja voimaannutuksen äärellä, kun 120-senttinen noita pääsee taikasauva ja valopallo kädessään huutamaan Odotum Suojelius! -loitsuja ja aikuisen kokoiset ankeuttajat kavahtavat sähisten ja pakenevat.

 

43104584502_3e2a6e2ea2_k

Korpinkynnen tupa tuvanjohtajan, professori Kuun seurassa. Kuva: Eleanor Saitta

 

Jälkikeskusteluja

Peli päättyi loitsurituaaliin, jonka ympäriinsä aineksia etsivät oppilaat valmistelivat samalla kun osa lapsista piti Ankeuttajat loitolla aikuisten tuella. Kylmäjääusvaa tupruavan taikapadan äärellä toistettiin kuorossa karkotusloitsu, ja koulu oppilaineen oli taas turvassa. Oppilaat hurrasivat toisilleen ja hienolle, urhealle suoritukselleen.

Kotimatkalla erityisesti isoja pelkoja ja pelkojen voittamista kokenut noita leijaili vuoroin hypefiiliksissä ja välillä taas purskahti itkuun oikein itsekään ymmärtämättä miksi. Yhdessä keskustellen hahmotettiin, että pelissä oli ollut niin kivaa ja jännää, että jälkikäteen on vain ylitsevuotavan kurjaa, että peli oli nyt ohi. Toinen aloittelija lähinnä hypetteli ja kertaili kaikkea siistiä pelissä tapahtunutta.

Suurimmat pelinjälkeiset tunteet oli yhdessä illassa prosessoitu, eikä isoinkaan ankeuttajasäikähdys palannut kummittelemaan. Päinvastoin, pelkonsa voittanut tuntui saaneen kokemuksesta melkoisesti uutta itseluottamusta. Hahmon vaatteet pysyivät tiukasti päällä vielä seuraavanakin päivänä.

Kannattaako vanhemman olla mukana ensimmäisessä pelissä? Tässä pelissä olimme vanhempina molemmat mukana, emme pelaamassa omia hahmoja tai omaa peliämme vaan tukemassa lasten peliä. Emme olleet joka hetki läsnä lasten pelikokemuksessa, mutta lähellä ja säännöllisesti tarkistaen lasten pärjäämistä pelin aikana. Pelin alussa tarvittiin läsnäoloa kunnes lapset saivat pelin toimintatavoista kiinni, ja säikähdystilanne ratkottiin varsin hyvin ja muutoin lapset saivat eläytyä päiväänsä Velhokoulussa.

Lapset itse miettivät, että peli olisi myös toiminut, jos vanhempina olisimme olleet koko pelin ajan mukana, yhdessä pelaamassa.  Muutamat mukana olleet vanhemmat pelasivatkin yhdessä lastensa kanssa vanhennusjuomaa juoneita oppilaita. Tämäkin tuntui hyvältä ratkaisulta nuorimpien pelaajien kanssa. Vanhemmat kouluikäiset taas pärjäsivät jo suvereenisti pelissä itsekseen ja kavereiden kanssa.

Pelinjohdolle lähti sekä lapsilta että vanhemmilta toive saada pelille jatkoa. Velhokoulu saakin jatkoa ja osa 2 järjestetään 15.9.

 

Lisätietoja:

 


Artikkelin kirjoittivat Teemu Vilén ja Terhi Peuralinna, sekä toimitti Niina Niskanen.

 


 

Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki

Yksi kommentti artikkeliin ”Jännitystä, muodonmuutoksia ja ankeuttajia – ensi kertaa velhokoulussa

  1. Paluuviite: Velhokoulu 2 – Kielletty metsä | Musta tuntuu

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s