Vuoden 2020 maaliskuun alkupuolella Covid-19 -pandemia rantautui toden teolla Suomeen. Lyhyessä ajassa terveysviranomaiset ja maan hallitus asettivat voimaan ennennäkemättömän laajoja ja ankaria liikkumista ja kanssakäymistä koskevia rajoituksia, jotka vaikuttivat välittömästi myös larppaajiin. Edellä olevat kaksi virkettä voisivat toimia taustoittavana pohjustuksena vaikkapa post-apokalyptiselle larpille. Kuluneiden noin kuuden kuukauden aikana onkin ajoittain tuntunut siltä, että olemme kaikki joutuneet keskelle synkänpuoleista fiktiota, sitkeiksi päähenkilöiksi, joiden taivalta yhä pimenevässä maisemassa voi seurata mukavasta nojatuolistaan käsin. Toivottavasti sentään zombit jäävät nousematta mullasta.
Epätodellisuuden tuntu oli varsinkin ensimmäisinä viikkoina vahva. Heti ensi alkuun, rajoitusten ollessa tiukimmillaan larppaamisesta ei ollut puhettakaan. Pelejä peruttiin oikealta ja vasemmalta, ja jokainen niistä oli isku: osallistujille, järjestäjille ja yleisellä tasolla koko harrastukselle. Keväällä pystyyn ei tainnut jäädä juuri yhtäkään lähipeliä (etäpelejä tosin pelattiin), ja tilanne oli tasapuolisen kurja kaikenluonteisille peleille, kun viranomaismääräykset eivät jättäneet valinnan varaa sen paremmin järjestäjille kuin pelaajillekaan.
Kevään kurimuksessa ei paljon pelailtu
Omalla kohdallani yksi peli peruttiin kokonaan ja kaksi siirrettiin, näistä suuri peli ulkomailla tasan vuotta myöhemmäksi ja pienempi kotimainen määrittelemättömään ajankohtaan. Mihinkään näistä en ollut ehtinyt tehdä kovin pitkälle meneviä valmisteluja, eikä myöskään emotionaalinen sitoutuminen niihin ollut toden teolla vielä alkanut. Kaiken pandemiahuolestumisen keskellä ajatukset perutuista peleistä solahtivat samaan konkurssiin kuin muutkin mullistukset. Olin vyöttänyt itseni sinnittelemään vaikean ajan yli kotiin linnoittautuneena, eikä ihmisten ilmoille oikeastaan tehnyt edes mieli mennä. Jos pelit olisivat kaikesta huolimatta järjestetty, en osaa varmuudella sanoa, olisinko uskaltanut ottaa niihin osaa.
Kesän mittaan rajoituksia lievennettiin ja ihmisiä saattoi uskalluksensa mukaan alkaa varovasti taas tavata, joten tuntui mahdolliselta ajatella uudelleen larppejakin. Elokuussa oli tarkoitus pelata maltillisella pelaajamäärällä ei-kontaktipainotteinen peli sisätiloissa. Varotoimia oli suunniteltu huolellisesti, mutta lopulta tuli viesti peruutuksesta; tartuntojen määrä oli juuri kääntynyt nousuun Suomessa, ja osaa pelaajista huolestutti. Propit oli hankittu ja hyväksi havaittu, oman kontaktiryhmän etäjutteluita pidetty, materiaalia tankattu. Kirosana pääsi.
Sitoutuminen peliin ja pettymyksen riski
Peli alkaa elää omaa elämäänsä ajatuksissani siitä hetkestä, kun saan tietää pääseväni pelaajaksi. Sitoutuminen ja ajatustyö pelin fiktioon, hahmoon, muihin hahmoihin ja yhteisörakenteisiin kiinnittyminen käynnistyy heti, ja tiivistyy pelin lähestyessä. Peliin kokee siihen käytettyjen resurssien synnyttämää omistajuutta. On karu tunne, kun suunnitelmat, joihin tunnetasolla on suhtautunut olemassa olevina, todellisina asioina, puhkeavat kuin saippuakupla. Tuntuu huijatulta, lapselliselta. Itseään soimaa siitä, miten on jo ehtinyt astua askelia pelin maailmaan, vaikka tietää että tänä vuonna voi milloin tahansa käydä näin. Jos olisi välittänyt vähemmän, ei tekisi niin kipeää. Huomasin silti olevani myös helpottunut. Mitä jos kuitenkin jollakulla pelaajalla olisi ollut oireeton tartunta, mitä jos minulla itselläni? Olisi kaameaa pelin jälkeen aprikoida, onko saattanut muita pelaajia vaaraan, esimerkiksi jonkun, jolle tartunta olisi hengenvaarallinen.
Myöhemmin kirpaisi harvinaisen tiukasti, kun urbaanikumma-kampanja, johon olin ehtinyt sitoutua sydänjuuriani myöten, koki saman kohtalon. Suru, kaipaus, pettymys, kiukku ja epäreiluuden tunne meitä kaikkia runtelevan tilanteen johdosta velloivat pelaajakunnan laidasta toiseen. Hankalia tunteita työstäessä mietin kuitenkin myös näin: pelin ympärille rakentuva yhteisö on myös prosessi, ei pelkästään päämäärä; yhteisö ei synny koskaan vain pelin sisä-, vaan myös ulkopuolella. Yhteisön rakentamiseen ja siinä toimimiseen käyttämäni aika ja vaiva ovat jo itsessään yhteisössä olemista ja siten se ei mene koskaan oikeasti hukkaan. Yhteisö ei realisoidu pelkästään fiktion sisällä, pelin alettua, vaan se rakentuu kaikista niistä osallistumisen hetkistä, kohtaamisista ja todellisista tunteista, joita pelaajat jakavat jo ennen peliä ja myös pelin (jopa toteutumattoman pelin tai keskeytyneen kampanjan) jälkeen. Sitä ei pandemia voi minulta viedä, mikä on jo syntynyt ja ollut olemassa.
Samalla lailla hahmon omaksumisen eteen nähty vaiva tai fiktion yksityiskohtien opettelu ei ole ollut turhaa työtä, vaan uskon voivani hyödyntää sen aikana syntyneitä oivalluksia, tai vaikka hahmon luonteenpiirteitä myöhemmin. Jos löysin uusia mieltymyksiä pelityylistä tai -sisällöstä peliin valmistautuessa, mikään ei estä minua kokeilemasta niitä uudelleen jossain myöhemmässä tilaisuudessa.
Miten sopeutua poikkeusaikoihin?
Tätä syyskuussa kirjoittaessa syksyn aikana on tulossa vielä kaksi larppia, joihin minun olisi tarkoitus osallistua. Ja pohdintoja piisaa, sekä henkilökohtaisia että yleisemmin harrastusta koskevia: Miten käsitellä peleihin sitoutumisen vaikeutta pandemiatilanteen pitkittyessä? Tuntuu arveluttavalta edes ilmoittautua mukaan, kun on kuitenkin olemassa riski, että peli peruuntuu, mahdollisesti vasta viime metreillä ennen peliä. Lajin luonteeseen kuuluu innostus, odotus, hypettäminen ja valmistautuminen. Mitä paremmin näissä onnistuu, sitä korkeammalta putoaa, jos peli ei toteudukaan. Missä vaiheessa uskallan hankkia proppeja? Jos venytän sitä mahdollisimman pitkälle, käteen ei jää turhaa kamaa pelin peruuntuessa. Toisaalta ulkomailta saapuva tavara liikkuu pandemian takia normaalia hitaammin, jolloin kaikki olisi tilattava kaiken varalta tavallistakin aiemmin. Käytänkö omia rajallisia resurssejani fiktiomateriaalin opetteluun yhtä pieteetillä kuin yleensä? Katoaako minulta pelitaitoja, kun olen pitkään pelaamatta, tuleeko minusta arka ja epävarma kun taas pääsen peleihin? Oma vastaukseni näihin kaikkiin on tähän mennessä ollut, että menen yhtä suurella sydämellä ja vakailla aikomuksilla kuin ennenkin, koska muu olisi epäkunnioittavaa sekä itseäni että pelinjärjestäjiä ja muita pelaajia kohtaan. Toivon, etten kyynisty väistämättömistä pettymyksistä. Sitäkin toivon, ettei fear of missing out houkuttele minua pelipaikalle, jos minulla ilmenisi koronaan sopivia oireita pelipäivän aamuna, enkä usko olevani ainoa, jota fomo usein raatelee.
Perusterveenä etätyöntekijänä nämä pohdinnat ovat vielä kertaluokkaa kevyempiä, kuin jos kuuluisin koronaviruksen riskiryhmään tai tekisin sellaista työtä, josta on mahdotonta pitää omalla ilmoituksella kahden viikon eristäytymisjakso. Myös pelimieltymyksien vaihtelevuus voi vaikuttaa koronan tuottamien harmien epätasaiseen jakautumiseen: voimakkaan fyysinen pelityyli tai -tematiikka kärsii rajoituksista enemmän kuin sellainen, jossa etäisyyden pitäminen on helpompaa. Paitsi että fyysisen kontaktin välttely vaikuttaa pelin aikana konkreettisiin tekoihin, jatkuva varominen ja siihen käytettävä aivokapasiteetti voi myös lisätä oman metakerroksensa pelaajan ja hahmoon uppoutumisen väliin ja vähentää siten pelikokemuksen syvyyttä.
Pandemiatilanne on jo kaventanut järjestettävien pelien kirjoa, ja nähtäväksi jää, miten pysyvä tämä muutos on. Varotoimet suosivat pieniä, ulkotiloissa tapahtuvia pelejä, joissa tiivis fyysinen kanssakäyminen ei ole välttämätöntä. Korkeiden tuotantoarvojen pelit, joiden perumisesta koituu suuria taloudellisia taakkoja ovat tällä hetkellä tiukilla. Hienovireisempi muutos saattaa olla esim. juonien suunnittelu sellaisiksi, että ne voidaan siirtää pelaajalta toiselle mahdollisimman helposti vielä viime tipassa. Ehkä siitä koituva tiiviys ja selkeys eivät olisi pelkästään pahasta. Sen sijaan on harmillisempi kehityssuunta, jos kontaktien huolellista etukäteispetausta ei tule enää samalla innokkuudella tehtyä, koska kontaktipelaaja saattaa vaihtua useaankin kertaan ennen peliä.
Näissä olosuhteissa jokainen peli on tavallistakin suurempi riemu. Jokainen kerta, kun pääsee kokoontumaan parhaiden tyyppien kanssa, on pieni tilapäinen koti. Ehkä me muistelemme larppaamisen laihaa vuotta vielä pääkallonuppisiin kävelykeppeihin nojaavina vanhuksina, joiden kokemuksia nuorempi polvi kuuntelee paitsi lopen kyllästyneinä ainaisiin jorinoihin, myös kiitollisena siitä, ettemme luovuttaneet vaan pidimme hartiavoimin tämän rakkaan harrastuksen hengissä.
Artikkelin kirjoitti Elli Leppä ja toimitti Heidi Säynevirta.
Sinustako uusi jäsen LOKIn päätoimitustiimiin? Lue lisää!
Roolipeliblogi LOKI on suomalaisen roolipelaamisen oma kanava.
Julkaisemme suomalaisten roolipelaajien ja liveroolipelaajien peliesittelyjä, kolumneja, pakinoita, arvosteluja ja tapahtumakuvauksia tiistaisin.
Tue LOKIa Patreonin kautta: https://www.patreon.com/roolipeliloki
LOKI 